KYSYMYS TANSSIN MIELESTÄ JA MERKITYKSESTÄ, LEKTIO

Tohtorintyössäni olen kysynyt, mihin taidetta koskevat käsityksemme perustuvat? Entä tanssitaidetta koskevat ajattelutavat, mihin ne perustuvat? Ovatko ne muovautuneet tanssijan kinesteettisen ymmärtämisen ja kehotietoisuuden kautta, vaiko kenties kehon kuvallisen ja materiaalisen käsittämistavan kautta? Mihin laajempiin, kulttuurissamme historiallisesti vaikuttaneisiin ajattelutapoihin perustuvat nämä kaksi erilaista lähtökohtaa tanssitaiteelle? Toisin sanoen, kun halusin kysyä, mistä nykytanssija voi hakea tanssin mieltä ja merkitystä, jouduin samalla kysymään, miten taidetta koskevat ajattelutavat ovat muodostuneet ja millaisen aseman kehollisuutemme on saanut todellisuuden avautumisessa länsimaisen ajattelun historiassa.

Tarve ja motiivi tällaiselle kysymiselle oli kertynyt minulle vahvaksi niiden yli kahdenkymmenen vuoden aikana, jolloin olin toiminut tanssitaiteilijana Suomessa. Kokemukseni tanssikentällä oli saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että tanssia koskevasta käsitteistöstä puuttuu jotain sellaista, jonka avulla viime vuosikymmenien muutoksia taidetanssin orientaatiossa voitaisiin syvemmin ymmärtää. Yhtäältä ymmärtämisen tarve koski tanssitaiteen ilmiöiden näkemistä laajemmissa kulttuurisissa ja filosofisissa yhteyksissään. Toisaalta se koski tanssijan tiedon ja taidon luonteen ymmärtämistä tanssikokemukselle ominaisella tavalla, ja vielä taiteen ja teoksen olemisen tapaa pohtivasta näkökulmasta, eikä niinkään esimerkiksi sosiologisesta, ekonomisesta tai kulttuuriteollisesta näkökulmasta. Kyse oli siis laajemminkin tarpeesta pohtia taiteen ja tanssin mieltä, merkitystä ja olemisen tapaa, siis tanssin ja olemisen suhdetta, tanssiontologiaa.

Länsimaisen ajattelun paradigmat ja tanssi

Mutta miten käsitteellistää, artikuloida ja perustella käytännön kokemuksen luomaa tietoa tanssin problematiikasta? Tanssijan kokemuksen ja kehollisen tiedon luonteen pohtiminen johti minut eksistenssin filosofiaan ja fenomenologiaan suuntautuneen tanssintutkimuksen pariin. Ymmärsin pian, että tällainen tanssintutkimus liittyy 1900-luvun jälkipuolella voimistuneeseen, länsimaisen ajattelutradition, ns. kartesiolaisen perusasennoitumisen, vakavaan kritiikkiin ja pyrkimyksiin löytää uutta perustaa syväekologiselle etiikalle.

Eräs tärkeimmistä henkilöistä länsimaisen metafysiikan kriittisessä tarkastelussa ja niin muodoin totuuskäsityksien historian uudelleen ajattelussa on ollut filosofi Martin Heidegger. Myös edellä mainitussa tanssitutkimuksissa tulee lähes aina Heideggerin nimi esiin joidenkin keskeisten käsitteiden osalta. Omassa työssäni koin kuitenkin selvästi, että voidakseni osallistua luovasti ja dialogisesti aiempaan tanssitutkimukseen, täytyy minun pyrkiä ymmärtämään laajemmin Heideggerin ajattelun käänteentekevää ydintä ja historiallista syvyyttä. Siis ymmärtää metafysiikan ja estetiikan yhteenkietoutunutta historiaa sekä perinteisen keho-mieli dualismin ylittävää uutta tapaa hahmottaa todellisuus toiminnallisena, historiallisena, sijoittuneena maailmassa-olemisena. Näin sitten tein ja halusin jättää tämän reitin näkyville ja myös muille saataville tutkielmassani, jonka ensimmäisen osan muodostaa sukellus Heideggerin ajatteluun.

Taide, totuus ja estetiikka länsimaisen ajattelun historiassa

Heideggerin kuuluisin taidetta koskeva teos Taideteoksen alkuperä ilmestyi 1930-luvulla. Kun tämän teoksen ajattelu yhdistetään ihmisen olemisen ehtoja ja mahdollisuuksia pohtivaan maailmassa-olemisen ontologiaan ja metafysiikan kritiikkiin 1920-luvulta lähtien, avautuu sitä ajattelun maisemaa, josta on kehittynyt monia 1900-luvun tärkeitä filosofisia suuntauksia ja taidetta koskevia uusia ajatuksia.

Itse Heideggerin ajattelussa ei ollut kyse uudesta taiteen teoriasta, vaan uusista taidetta koskevista kysymyksistä, halusta 'olla mukana valmistelemassa muutosta ihmisen perustavassa suhteessa taiteeseen'. Heidegger pyrki avaamaan taidetta koskevaa uudenlaista ajattelua, jossa taidetta ei nähdä pelkkänä esteettisen elämyksen asiana, vaan jossa se nähdään suhteessaan totuuden avautumiseen. Tämä ajatus puolestaan tulee ymmärretyksi vain yhteydessään länsimaisessa ajattelussa historiallisesti vallinneiden totuuskäsitysten kriittiseen tarkasteluun ja perinteiseen metafysiikkaan nähden totuuden paikan ja olemuksen muutokseen.

Heideggerin mukaan estetiikan traditio nojaa yli 2000 vuotta vanhaan platonistiseen metafysiikkaan, jossa todellisuus avautuu yliaistisen ja aistisen välisen erottelun kautta. Todellista on muuttumaton, yliaistinen alkukuvien ja ideoiden maailma, josta aistein havaittava oleva on vain varjokuva. Kun totuus on yliaistisen idean oikeaa näkemistä, se vaikuttaa myös taiteen asemaan. Aistein havaittavalle taiteelle jää totuuden (idean) jäljittelyn tehtävä. Tämä on Heideggerin mukaan se metafyysinen pohja, josta määrittyi läpi länsimaisen historian vaikuttanut taideteoksen käsitteellinen malli: teos on muotoiltua ainetta, joka antaa yliaistisen sisällön loistaa lävitseen; se on symboli, allegoria, metafora, esitys. Tämä malli ja siihen liittyvä käsitepari muoto-aine sekä taiteilijan taidon käsittäminen valmistamisen tekniikaksi, on siitä lähtien ollut estetiikkaa hallitseva ajattelutapa.¹

Heideggerin kritiikki estetiikan traditiota kohtaan ei ole mikään "epäesteettisen manifesti". Kyse on siitä, kuten Miika Luoto määrittelee, että: "Heidegger käsittää estetiikan Platonista Nietzscheen jännittyvänä traditiona, joka hallitsemalla kaikkea taidetta koskevan puheen kieltä ja käsitteistöä vallitsee yhä edelleen. Tämä traditio ei ole vain filosofian historiaa, vaan se koskee koko taiteen kohtaloa länsimaisessa maailmassa, kohtaloa, joka liittyy nihilismin ilmiöön, mielekkyyden ehtymiseen ja päämäärien katoamiseen. Estetiikan tradition myötä taiteesta on lopulta tullut pelkän elämyksen asia, joka on menettänyt suhteensa totuuden avautumiseen."²

Metafysiikan perintöä noudattaen, myös uudella ajalla totuus on yliaistisen idean oikeaa näkemistä, tosin ei enää Jumalallisena ideana, vaan kaikkitietävän subjektin esityksenä. Heideggerin mukaan uudella, maailmankuvan ajalla, todellisuus avautuu ihmiselle representaatiorakenteessa, esitettynä. Nyt todellista on vain se, joka voidaan esittää varman ja pysyvän tiedon valossa, laskennallisena todellisuutena.

Heideggerille taide on tapa nähdä toisin, mahdollisuus ymmärtää todellisuus toisin. Taide on tapa ymmärtää totuus, ei olevaa koskevana varmuutena, vaan olevan olemisen kätkeytymättömyytenä. Oleminen, eksistenssi, ei voi koskaan olla kokonaan määriteltyä, esitettyä, paljastunutta. Se on avoin merkityksen maailma ja määrittelyä pakeneva tapahtuminen. Taideteos on Heideggerille paikka, jossa olemisen paljastuminen on tekeillä, työssä. Se on siis kunkin teoksen hahmossa tapahtuvan avoimen merkityksellisyyden ja sulkeutuvan määrittelemättömyyden välisen kiistan aikaansaamaa olemisen paljastumista. Tällainen olemisen paljastuminen ei ole olevaa koskevaa varmaa ja pysyvää tietoa, vaan olemisen totuuden runollista säätämistä. Olemisen totuus on historiallista ja muuttuvaa. Se on jatkuvaa olemisen mielen ja merkityksen kysymistä, aina siitä perustasta käsin, jonka oleminen ihmisen ylitsevallitsevana antaa, ehdottomina ehtoina, mahdollisuuksina ja rajoina.

Kun Heidegger ajattelee taidetta tällaisena kätkeytymättömyyden tapahtumapaikkana, teos ei ole esitys mistään aiemmin paljastuneesta. Teos ei jäljittele jo avautunutta todellisuutta, vaan vasta jokaisen teoksen hahmo jännittää omassa maa-maailma struktuurissaan olemisen paljastumisen tekeille, työhön teoksessa. Tällöin luovan työn ja taiteilijan taidon luonteen ymmärtämisessä kreikkalainen tekhnen käsite tulee tärkeäksi. Tekhne tarkoittaa inhimillistä tietämistä, jossa ihminen valjastaa fysistä (olemista, vallitsemista) esiin maailmaksi – avautuneeksi mielekkyyden ja merkityksellisyyden piiriksi. Kun taideteosta ajatellaan todellisuuden avautumisena, ei taiteilijan taidon olemustakaan voi ymmärtää valmistamisen tekniikkana, vaan fysiksestä ammentavana tietämisenä. Tekhnen käyttäjänä ihminen avaa ja luo merkityksellistä maailmaa, eikä vain jäljittele todellista.

Heideggerille taideteos ei näin ollen ole olemuksellisesti esteettinen objekti, eikä elämyksen heräte, vaan mahdollisuus osallistua teoksessa tapahtuvaan olemisen kätkeytymättömyyteen. Se on todellisuuden avautumisen tapa, joka ei ole korvattavissa millään muulla tavalla, eikä palautettavissa mihinkään muuhun todellisuuden avautumisen tapaan.³ Tällainen taiteen käsittämistapa palauttaa taiteelle aseman ja merkityksellisyyden olemisen mielen säätämisen alueena toisin, kuin mihin taide on Heideggerin mukaan estetiikan tradition myötä pelkkänä elämyksen herätteenä joutunut.

Tanssin tulkinta ja Heidegger

Miten sitten itse vastaan Heideggerin heittämään haasteeseen? Ensinnäkin tunnistin omassa taiteilijan kokemuksessani intuitiivisesti Heideggerin ajattelun. Tunnistin lähtökohtaisen käsityksen taiteen, teoksen ja ihmisen maailmassa-olemisen tavasta, mutta vasta nyt avautui sellainen käsitteellinen perusta, jonka avulla tanssikokemusta ja teoksen luomisen problematiikkaa voi jäsentää ja ajatella kieleen, estetiikan traditiosta poikkeavalla tavalla. Konkreettisesti vastaan haasteeseen tutkielmassani muun muassa pohtimalla sitä, millaisen esiymmärryksen estetiikan traditio on antanut tanssitaiteelle, sekä miten tanssia voisi luonnehtia Heideggerin esittämän olemiskysymyksen näkökulmasta. Ehdotan tulkintaa siitä, miten teoksen maa-maailma struktuurin voisi ymmärtää tanssiteoksessa, mitä se voisi tarkoittaa tanssijan olemisen tavassa, sekä miten tanssijan taitoa voisi ymmärtää tekhnenä, joka avaa merkityksellistä maailmaa, eikä vain jäljittele todellista. Kaiken kaikkiaan tulkintani ytimen voisi tiivistää niin, että olen pohtinut oman tanssikokemukseni ja Heideggerin maailmassa-olemisen ontologian pohjalta monin tavoin sitä, miten liikemuodosta tulee ihmiselle merkityksellinen.

Tanssiesteettinen paradigma

Miten sitten tarkemmin luonnehdin tanssiesteettistä paradigmaa? Pohdin aluksi sitä, millaisen esiymmärryksen ns. kartesiolaisen perusasennoituminen on antanut kehollisen olemisen käsittämistavalle. Tuon esiin, miten estetiikan traditiossa, on ollut ‘luonnollista’ käsittää ihmisen keho välineellisenä, kuvallisena, esteettisesti muotoiltavana materiaalina ja teos näyttämökuvallisena, symbolisena esityksenä. Estetiikan traditiossa taiteilijan taito on ymmärretty kiinteässä yhteydessä valmistamisen tekniikoihin, jolloin koreografin taito voidaan ymmärtää taitona järjestellä liikkuvia kehoja aika-tilassa, eli luoda esteettisesti muotoiltu muoto, liikekompositio, kehon liikettä materiaalina käyttäen. Kun estetiikan traditiossa koreografia on (kompleksisesti, rytmisesti, harmonisesti jne.) muotoiltua ainetta, ymmärretään tanssijan ja koreografin taitokin tästä perustasta käsin. Silloin tanssijan liikkumiskyky on keino tuottaa liikettä, liike on materiaalia ja koreografia sen muotoilua ja järjestämistä, eli liikekomposition valmistamista ja rakentamista aika-tilaan.

Itse koen ongelmallisena tanssin käsitteellistämisen estetiikan tradition mallin mukaan. Ymmärrän, että sisältö-muoto käsitepari olettaa substanssien eron. Se asettaa hierarkiassa yliaistisen sisällön korkeimmalle paikalle ja antaa siten keholle välineellisyyden aseman. Ongelmallista tämä on muun muassa siksi, että tämä lähtökohta helposti peittää kehollisen toiminnallisen viisauden ja sen, että kypsässä tanssijan tekhnessä tämä viisaus ilmenee välittömällä tavalla kehollisessa artikulaatiossa.

Tanssiontologinen paradigma

Tanssiesteettisen tradition jälkeen tuon esiin viime vuosikymmeninä vaikuttaneen tanssin uuden orientaation, jossa kehoa ei ymmärretä lähtökohtaisesti välineellisenä, kuvallisesti muotoiltavana materiaalina, vaan toiminnallisena, eksistenssin tapahtumisen tapana. Yhdistän tämän tanssin uuden ajattelutavan yhtäältä Heideggerin metafysiikan kritiikkiin, eksistenssin filosofiaan ja fenomenologiaan ja toisaalta Aasian kehollisiin viisaustraditioihin, joiden katson voimakkaasti vaikuttaneen tanssin uuden paradigman kehitykseen ja uuteen tapaan ymmärtää tanssijan taito.

Uusi tanssiorientaatio on kehittynyt koko 1900-luvun kuluessa. Katson sen kuitenkin kulminoituneen 1960-70-luvuilla etenkin amerikkalaisen ns. postmodernin tanssin tekijöiden työssä ja vaikuttavan nykyään eri tavoin rinnakkain ja sekoittuneena tanssiesteettisen tradition lähtökohtien kanssa.

Tulkintani mukaan tanssin uudessa orientaatiossa kehon ei koeta olevan vain ajatuksen toteuttamisen väline, muotoiltavaa materiaalia, vaan ymmärretään, että havainnoiva toiminta, tietoinen liike itse on omanlaisensa ajattelemisen ja siten todellisuuden avautumisen tapa.

Tanssija ammentaa fysiksen kineettisyydestä, eli olemisen tapahtumisesta, jota hän paljastaa, päästää läpi. Tanssi ei käytä tilaa, aikaa, muotoa, kuin objektivoitavissa olevaa materiaalia, vaan paljastaa olemisen ajallista ja tilallista tapahtumista, kineettistä logosta ja kehollista osallisuutta olemiseen, tulkittuna historiallisen ja sijoittuneen maailman läpi. Tällöin tanssijan taitoa ei ymmärretä valmistamisen tekniikkana, vaan kehollisena tietona, joka on kätkeytymättömyyden aikaansaamista.

Kun tässä lähtökohdassa kysyn, millä tavalla liikemuoto on merkityksellinen, puhun sisältö-muoto substanssien eron sijaan artikulaatiosta. Kun liikemuotoa ajatellaan artikulaationa, se kertoo, että se on itsessään täyttä merkityksellisyyttä. Liikkeen tietoisessa artikulaatiossa tulee jaetuksi jokin virittynyt ymmärrys liikkeen mielestä. Se on virittynyttä ymmärtämistä, joka on aina historiallista, se on suhdetta ihmisen olemismahdollisuuksiin, situaation avautumiseen. Tanssija ei esitä liikkeen 'valmista' merkitystä, vaan löytää havainnoivassa kehotietoisuudessa, liikkeen artikulaatiossa tapahtuvan merkityksellisyyden. Tämä tulkinta seuraa Heideggerin analyysiä siitä, miten maailma tulee ihmiselle kohdattavaksi ja mielelliseksi juuri vireessä, ymmärryksessä ja puheessa, eli artikulaatiossa. Näin se seuraa myös käsitystä, että tanssija on taiteilija, joka antautuu maailmaa perustavalle poesikselle. Hän tuo artikulaatiossaan esiin, ei suinkaan pelkkää kehoaan tai liikkumiskykyään, hän ei työstä kehon kätkeytymättömyyttä, vaan eksistenssin kätkeytymättömyyttä.

Tästä seuraa myös että tanssitaiteen merkityksellistymistä ei tarvitse käsitteellistää jonkin jo aiemmin paljastuneen todellisuuden jäljittelynä, eikä myöskään pelkkänä esteettisenä elämyksenä. Kineettisestä-keho-logoksesta, kehon omasta toiminnallisesta viisaudesta ammentaen, sen voi pikemminkin ajatella maailmoivan, osallisuutena olemiseen. Tanssiliike, sen sijaan, että olisi esitys maailmasta, pikemminkin avaa tilan olemisen poeettiselle ilmitulolle.

Havainnoivassa kehotietoisuudessa pysyttely on täällä-hetkessä olemisen muistavaa toimintaa. Se pysäyttää tulevaisuuteen valmistautuvan, lineaarisen kronos-ajan ja avaa historiallisen situaation muistamisen, kairoottisessa hetkessä, jossa maailmaa merkityksellistävä kamppailu - tuntemattoman ja tunnetun, merkityksen ja määrittelemättömyyden välillä - tapahtuu kehollisena runoutena, poeettisena liikkeenä.

Näin ymmärrettynä voin edelleen ehdottaa, että tanssi ei käytä aikaa, ehkä pikemminkin vastaanottaen lahjoittaa sitä paljastamalla, miten todellistumme tapahtumisena rajallisessa ajassa. Tanssi ei myöskään käytä tilaa, vaan paljastaa sitä. Tanssi kysyy miten kehollinen maailmassa asuminen ajassamme toteutuu? Tanssi astuu yli historiattoman ja esineen kaltaisen läsnäolon. Se ei jähmetä todellisuutta esityksenä esiin (mikä olisi poseerausta), eikä se unohda olemista (mikä olisi välineellisyyttä). Se ei toimita liikkuvasti puuhakkaana maailmansisäistä rakennusprojektia; pikemminkin se lopettaa rakentamisen ja aloittaa asumisen.

Taiteelliset työt ja liite

Tutkielmani kolmannessa osassa käsittelen viittä tutkintooni liittyvää tanssiteosta. Esiymmärrys koreografian olemisen tavasta on laajasti estetiikan tradition antamaa, eikä sitä voi suoraan soveltaa tanssin uuteen orientaatioon. Niinpä jokainen teos on omanlaisensa tanssin tekhneä luova ja pohtiva prosessi.

Kuvaan tutkielmassani sitä, kuinka tavoittelin tanssiteoksiin Heideggerin luonnehtimaa kehollisen maailmassa-olemisen muistamista. Tavoittelin sitä asettamalla kunkin teoksen kohdalla erilaisen, ihmisen historialliseen maailmasuhteeseen ja keholliseen asumisen tapaan liittyvän kysymyksen, jota pohdin luomalla tanssiteoksen. Ymmärrän, että myös tanssijan taidon ja liikkumisen tavan kysymykset ovat osa tätä ihmisen historiallista maailmasuhdetta. Kuvaan kuinka työskentelimme tanssijoiden kanssa näiden kysymysten parissa, ja siis, kuinka pohdin jokaisessa teoksessa tanssijan tekhnen ja teoksen tekhnen kysymyksiä heideggerilaisessa horisontissa.

Kaiken kaikkiaan kuvaan seikkaperäisesti tanssiteoksen luomisen prosessia ja teosten hahmoa, sekä yritän avata tanssiteosten maailman moniulotteisuutta. Yhtäältä luon teosten vaalivaa tulkintaa ja toisaalta tuon esiin niitä vaikeuksia, joita teosten luomisessa kohtasin.

Tutkielmakokonaisuuteeni liittyy vielä erillinen liite, jossa esittelen kaksi kehontietoisuuden harjoittamisen metodia, Alexander-tekniikan ja jungilaisesta, aktiivinen mielikuvitus -metodista ammentavan Autenttinen liike -työskentelyn. Kokemukseni mukaan näiden metodien avulla voi harjoittaa tanssijan ja teoksen tekhneä tanssin tulkinnassa kuvaamallani tavalla.

Tutkielmani on yritys viedä aiempaa tanssitutkimusta pidemmälle Heideggerin ajattelun ja tanssin ajattelun kohtaaminen. Ristiriita filosofian ja taiteen välillä jää edelleen olemaan, mutta tuntumani on nyt, että tutkielmassani otin alustavan askeleen siihen suuntaan, jossa filosofia ei ole vain väline tanssin selittämiselle, vaan jossa dialogi filosofian kanssa auttaa sekä tanssin uutta paradigmaa tulemaan näkyväksi omassa olemisen tavassaan, että tarjoaa filosofialle kehollisen runouden kautta avautuvia uusia ajattelun aiheita.
 

Lähteet lektiossa:
Martin Heidegger: Ta, Taideteoksen alkuperä. (1935 /1959). Tampereen Yliopisto 1991, Tampere. 
Luoto, Miika: Heidegger ja taiteen arvoitus. Tutkijaliitto 2002, Helsinki.

¹ Ta 24 -26. Luoto 2002, 45-47.
² Luoto 2002, 12
³ Ta mm. 78-82.