Työ on vähän niin kuin pullakauppa. Pullaa voi ostaa ja syödä monella tapaa, eri keinoihin turvautuen, eri määriä, jne. Ostotapahtuma ja itse pullan syönti voivat olla tilanteina hyvin erilaisia, eri päivinä, eri ihmisten kesken. Jos esimerkiksi pullaa ostaa ja syö liikaa, tulee ähky, jos taas rahan vastikkeeksi ei saa mitään, tulee todella vihaiseksi. On masentavaa nähdä muiden nauttivan sitä mitä itse olisi halunnut. Toisaalta hyväkin pulla alkaa maistua puulta, jos sitä samaa laatua pistää poskeensa päivä toisensa jälkeen, ehkä samassa puodissa, ehkä jatkuvasti vaihtuvissa puodeissa. Pettymys, väsymys ja turhautuminen ovat pullansyöjänkin pahimmat tuntemukset. Tutkimuksessani vakavasta aiheesta kepeästi puhuttuna on siis yksinkertaisesti kysymys tästä vertauksesta sovitettuna näyttelijän työhön, sen eri variaatioista ja niiden tarkastelemisesta.

Asian voi tietysti ilmaista vakavammin ja tieteellisemmin. Pyrin sosiaalisen konstruktionismin lähtökohtiin perustuvalla väitöstyölläni kartoittamaan tutkimusaineistossani ilmeneviä näyttelijän työstressiin ja -uupumukseen vaikuttavia työn ongelmia ja ristiriitoja. Työelämän kehitys Suomessa on useiden tutkimuksien mukaan heikentänyt työntekijän hyvinvointia työssä sekä työkykyä. Työstressin ja -uupumuksen lisääntyminen yhteiskunnassa on koskettanut lähes kaikkia aloja. Myös teatterialalla on viimeisen vuosikymmenen aikana koettu suuria muutoksia, jotka ovat yhteydessä yhteiskunnallisen kehitykseen ja työntekijöiden asemaan organisaatiossa. Jo olemassa olevaa yleistä tutkimustietoa työyhteisöjen toiminnan ongelmista ei kuitenkaan voida ongelmitta soveltaa näyttelijäntyöhön. Alan luonteesta johtuvat spesifimmät työstressiä tuottavat tekijät ovat mielestäni ratkaisevassa asemassa näyttelijöiden työstressin ja -uupumuksen kokemuksissa.

Keräsin aineistoni sekä kyselylomakkeella että haastatteluiden avulla. Tutkimukseni kyselylomakkeeseen vastanneet 167 näyttelijää ja yksilöhaastatteluihin osallistuneet yksitoista näyttelijää toimivat kaikki ammattikentällä ja kertovat työyhteisöjensä toimivuudesta ja työn arjesta. Kyselylomakkeeseen vastanneista näyttelijöistä 24 ei kokenut itseään työuupuneeksi tai erityisemmin työstressiä kokevaksi. Tutkimukseni on siis 143:n työuupuneen tai vakavaa työstressiä kokevan näyttelijän kokemuskerrontaa työolosuhteistaan tietyissä työyhteisöissä sekä mielipiteitä ja näkemyksiä niiden toimintaan liittyvistä ongelmista. Tutkimuksellani kartoitan siis aineistoni näyttelijöiden ammatin, työn ja työolosuhteiden toiminnan esteitä, ja miten aineistoni näyttelijät kertovat mieltäneensä toimintansa suhteessa asetettuihin odotuksiin ja vaatimuksiin. Samalla kartoitan myös sitä miten se on työstressin ja siitä selviytymisen myötä kehittynyt ja muuttunut, ja mistä yhteiskunnallisista, työyhteisöllisistä ja yksilöllisistä tekijöistä näyttelijöiden nimeämät työstressiä tai -uupumusta tuottavat tekijät voivat aiheutua. Olenkin pyrkinyt tutkimuksessani tarkastelemaan sellaisia aineistostani nostamiani työelämän yleisiä ja alalle spesifejä tekijöitä, jotka juuri näyttelijän ammatissa koetaan tuottavan työstressiä.

Tutkimukseni on teatterintutkimusta, vaikka monia ilmiöitä selittääkseni ja kuvatakseni olen hyödyntänyt muiden tiedealojen tutkimustietoa ja käsitteitä. Tutkimukseni näyttelijöiden kokemuskerronta perustuu heidän arkiymmärrykseensä tutkivista ilmiöistä. Siksi määrittelen tutkimukseni tärkeimmät käsitteet, työstressin ja -uupumuksen, väljemmin kriteerein kuin näitä ilmiöitä käsittelevä tutkimus yleensä.

Tarkastelin aineistoa tutkivana näyttelijänä, pyrkien ymmärtämään sitä oman kokemukseni ja tietämykseni pohjalta. Ymmärrän haastattelemieni näyttelijöiden kerronnan sisällön ja luonteen osaksi tarkasteltavaa todellisuutta. Näyttelijöiden kokemuskerronta ja siitä esille nostamani, tulkinnalliset merkitykset ovat sidoksissa sekä yhteiskunnallisiin että työkulttuurin kollektiivisesti jaettaviin merkityksiin. Samalla ne siis kertovat näyttelijöiden sosiaalisesta todellisuudesta yksittäisissä työyhteisöissä ja niiden sosiaalisista suhteista sekä alan laajemmasta toimintakulttuurista.

Aineistoni näyttelijöiden kertomuksista viestittyy voimakkaiden uhkakuvien värittämä teatterimaailma. Työn arki näyttäytyy monien sosiaalisten ja toiminnallisten ongelmien sävyttämänä taisteluna selviytymisestä ja oman aseman jatkuvana varmisteluna. Aineistoni näyttelijät käsittelevät kertomuksissaan mm. työmäärään, näyttelijän arvostukseen, työpaikkakiusaamiseen, työilmapiirin tulehtuneisuuteen, työn vaikutusmahdollisuuksiin ja yksilöllisen toimintatapaan liittyviä ongelmia.

Monet aineistoni näyttelijöiden kertomukset sisältävät työstressiä tuottavia tekijöitä, jotka ovat jo ennestään tuttuja kenelle tahansa näyttelijälle. Tiedän kokemuksesta, että esimerkiksi sopimusneuvottelut tuottavat jatkuvasti hankausta ja rasitusta näyttelijöille, mutta yksikään aineistoni näyttelijöistä ei ole maininnut asiaa. Oletankin, että aineistoni kertomukset käsittelevät pikemminkin yleisempiä linjauksia, niitä tärkeimmiksi koettuja työstressiä tai -uupumusta tuottavia tekijöitä ja ongelmia. Niitä, joista näyttelijä saa muistutuksen lähes päivittäin.

Tärkeän työstressiä tuottavan tekijän näyttelijän työssä muodostaa aineistoni kerronnassa se, että näyttelijä kokee työskentelevänsä jatkuvasti kellon ympäri, eli varsinaisen työajan ulkopuolellakin näyttelijän on työstettävä rooliaan. Tämä rasitus koostuu sekä suurien roolien tekstimäärästä että luovan prosessin luonteesta. Työskenteleminen 24 tuntia päivässä ei kuitenkaan usein yksittäisen produktion kohdalla muodostu työuupumusta tuottavaksi tekijäksi, vaan kyse on useamman produktion mittaisesta tai jopa vuosia kestäneestä jatkuvasta rasituksesta, jolloin työstä muodostuu yksityiselämää kaventava ja dominoiva tekijä. Työskenteleminen kellon ympäri herättää myös kysymyksen näyttelijän palkkatasosta, joka koetaan liian alhaiseksi työn määrään ja vaativuuteen verrattuna.

Useimmissa aineistoni näyttelijöiden kertomuksissa on kysymys useamman työn epäkohdan tai ongelman vyyhdistä. Esimerkiksi suuri työmäärä yksinään ei ole kokemuksien aiheuttaja. Varsinaiseksi voimakasta ja haitallista työstressiä tuottavaksi tekijäksi se muodostuu vasta esimerkiksi palautumisjakson puutteen vuoksi.

Vaikka useimmat näyttelijöiden kokemat työstressiä tuottavat tekijät ovat yleisiä, monille muillekin ammateille ja toimialoille ominaisia tekijöitä, näyttelijän työstä ja työolosuhteista löytyy paljon juuri esiintyvien taiteilijoiden ammatteihin liittyviä työstressiä tuottavia tekijöitä. Tällaisia ovat esimerkiksi omien tunteiden käyttäminen työvälineenä, jolloin stressireaktioista voi muodostua merkittävä työstressiä tuottava tekijä. Tällä tarkoitan sitä, että monet emotionaaliset tai fyysiset stressireaktiot heikentävät näyttelijän kykyä ilmaista roolin edellyttämiä ajatuksia ja sitä kautta tunteita. Tällöin esimerkiksi esiintymispelko voi muuttua näyttelijälle hallitsemattomaksi ongelmaksi. Aineistoni näyttelijät kuvailevat myös miten henkisen pahoinvoinnin vuoksi syntyy tarve suojata itseä.

Pitkään jatkuva työstressi vaikuttaa myös väsymyksen myötä tunteiden turtumiseen. Näyttelijät kirjoittavat toistamisen vaikeudesta, työn tuoreuden tunteen katoamisesta, ja siitä rasituksesta, jota juuri jatkuva työlle antautuminen ja ”paljaana” oleminen aiheuttavat tekijälleen, kun aikaa ja mahdollisuutta palautumiseen ei ole. Nämä syyt voivat johtaa tunteiden teeskentelemiseen, suorittamiseen, maneerien hyväksymiseen, työn välttelemiseen, ja muuhun heikentynyttä työmotivaatiota ilmentävään toimintaan ja käyttäytymiseen.

Merkittäväksi tekijäksi aineistoni kertomuksissa työstressin ja -uupumuksen kehittymiseen nousee sosiaalisen tuen puute. Onkin syytä korostaa, että näyttelijöiden kertomukset työstressin ja -uupumisen kokemuksista heijastavat teatterialan työyhteisöjen sosiaalisia vuorovaikutussuhteita. Kysymys on siis siitä, miten työyhteisöissä keskustellaan, jaetaan tietoa, vaihdetaan kokemuksia ja määritellään työhön liittyviä asioita. Tulkitsen aineistoni kokemuskerronnan käsittelevän keskustelun puutteita, rajoituksia tai niiden epäonnistumista monista syistä johtuen.

Sosiaalisen tuen puutteesta kirjoittaneet näyttelijät kertovat, etteivät he koe saaneensa tukea ja kannustusta työlleen ohjaajilta, teatterinjohtajilta tai työtovereiltaan. Vähäisen vapaa-ajan vuoksi tukea ei myöskään ole ehditty saada yksityiselämän puolelta. Tulkitsenkin näiden kertomuksien merkitsevän työhön liittyvää yksinäisyyttä. Kukaan ei kuuntele tai auta. Kenellekään ei saa näyttää olevansa heikoilla. Ihmiset toimivat yhdessä kohtaamatta toisiaan. Sosiaalinen vuorovaikutus on kilpailun ja roolikateuden värittämää taistelua, jossa omat voimavarat on jatkuvasti ylitettävä ja oma merkitys sekä työyhteisölle että teatteritaiteelle alati todistettava.

Osa aineistoni näyttelijöistä kertoo toisaalta saaneensa hyviä rooleja, kehuja ja kiitosta työstään jopa julkisesti. Tämä on kuitenkin merkinnyt sitä, että työ-ympäristö on kääntynyt heitä vastaan. Unelmien ja haaveiden toteutuminen on johtanut sosiaaliseen syrjintään tai kiusaamiseen, henkisen väkivallan kokemiseen. Työstä ja sen tuloksesta ei ole saanut iloita, jolloin jaksamisen kannalta tärkeitä voimavaroja on menetetty niin yksilöllisellä kuin yhteisölliselläkin tasolla.

Monet työn ongelmat ovat ristiriidassa näyttelijän taiteellisen luovuuden ja sen edellytyksenä toimivan vapauden illuusion kanssa. Osassa kertomuksista kokemus omasta taiteilijuudesta on tehdasmaista pakkotyötä, työttömän arkea tai merkityksetöntä suorittamista, jossa toimitaan muiden ehdoilla. Oma itse ja työ ovat muuttuneet kielteisemmiksi, ja työtä leimaavat ajatukset ihmisyyden menetyksestä, oman työn arvottomuudesta ja merkityksettömyydestä. Kertomukset kärjistyvät näkemyksiksi ikä- ja sukupuolirasismista, aineiston rankimmiksi tunnustuksiksi itsetunnon heikentymisestä ja siihen liittyvistä tuntemuksista.

Työn koettu haasteettomuus ja taiteellisten arvojen kaipuu kertovat tulkintani mukaan halusta käyttää omia taiteellisia voimavaroja paremmin. Itsestä näyttelijänä löytyisi kapasiteettia vaikka mihin, mutta kukaan ei tartu tuohon potentiaaliin. Itsensä ylittämisen ja yllättämisen tilalla on jatkuvaa turhautuneisuutta, jota puretaan monin eri tavoin itseen ja työtovereihin. Katsonkin työn haasteettomuuden olevan työllistymiseen liittyvien epävarmuustekijöiden, vähäisten palautumismahdollisuuksien ja sosiaalisen tuen puutteen lisäksi merkittävimpiä tekijöitä näyttelijän työstressin ja -uupumuksen kokemuksissa.

Yhteisöllisellä tasolla näyttelijän turhautuminen ja kokemus taiteellisten arvojen puutteesta merkitsevät työskentelyilmapiirin ja produktioiden laadun heikentymistä. Ne vaikuttavat myös siihen, miten työyhteisöön sitoudutaan ja miten sen asioihin pyritään vaikuttamaan. Ne voivat myös johtaa koko työyhteisön uupumiseen. Uupunut työyhteisö on altis kaikenlaisille konflikteille.

Osassa näyttelijöiden kertomuksista syy työyhteisöjen ongelmiin tai omaan työstressin tai -uupumuksen kokemukseen löytyy jonkun työyhteisön jäsenen persoonasta. Aineistossani näkyy jatkuva ongelmien henkilöityminen, jossa tilanteiden ja toiminnan arvioinnin sijasta huomio siirtyy jonkun henkilökohtaisiin luonteenpiirteisiin tai -ominaisuuksiin. Väitänkin, että näyttelijöiden jatkuva sanallinen määrittely, esim. tiettyjen roolien esittäjäksi kategorisointi, on selkeästi vaikuttanut näyttelijöiden arvioihin toisistaan ja työnjohdostaan. Tässä määrittelyn ja kategorisoimisen vyyhdissä asiat ja ongelmat ratkaistaan jopa eristämällä ongelmia tai hiertoa aiheuttava ihminen muusta työyhteisöstä. Ongelma on tällä toimenpiteellä ratkaistu. Kysymys siitä, mikä itse asiassa olikaan varsinainen ongelma ja sen ratkaisu, jää tulkintani mukaan käsittelemättä. Tällöin ongelmien henkilöityminen voi johtaa myös pelkoon siitä, että itse voi koska tahansa olla seuraava uhri, eristettävä, jonka kustannuksella muut pitävät itseään ammattitaitoisina ja työlleen omistautuvina.
Katson näyttelijöiden eristämiseen ja syrjäytymiseen liittyvien ongelmien johtuvan pitkälti johtamisen ongelmista. Näyttelijöiden kertomuksissa henkilöjohtamisen puutteellisuus voi johtaa sekä vallan ajautumiseen työyhteisön sisäisille klikeille että julkisuuden ja huomion tavoittelun korostumiseen työyhteisössä. Tällöin näyttelijän sosiaalinen asema yhteisössä on herkkä muutoksille ja vaikutuksille, ja tämä merkitsee jatkuvaa kilpailuasetelmaa suhteessa muihin näyttelijöihin.

Henkilöstöjohtamisen puutteet ja ongelmat ovat myös johtaneet sekä työyhteisön että yksilöllisten ongelmien peittelemiseen. Tulkitsen kertomuksissa työnjohdon usein etäiseksi tai toisinaan jopa mielivaltaiseksi vallankäyttäjäksi, mikä on johtanut siihen, että työyhteisöissä esiintyy puhumattomuutta, lamaantuneisuutta ja pelokasta työilmapiiriä.

Monen näyttelijän kertomuksesta välittyy kaipuu ns. pehmeämpiin arvoihin työyhteisössä. He kirjoittavat näyttelijän hellimisen, suvaitsevaisuuden, kunnioituksen ja arvostuksen puutteesta. Kertomukset painottavat usein myös ryhmän merkitystä näyttelijälle ja toimivan yhteistyön tuottamaa tyydytystä työssä. Kaivataan kokemusta yhteisöllisyydestä, jossa jokainen kilvoittelee enemminkin vain itsensä kanssa.

Vain osassa kertomuksia tuodaan esille pelko irtisanomisesta, alityöllistymisestä ja hankalan näyttelijän maineen saamisesta. Silti useat näyttelijöiden kertomuksien teemoista kielivät näyttelijän heikosta asemasta vaikuttaa itseään ja työtään, työllistymistään koskeviin kysymyksiin. Näyttelijöiden uhkakuvissa oman työyhteisön ja koko alan tulevaisuus on jatkuvasti epävarmaa ja mahdollisuuksiltaan kaventuvaa. Työnteosta puuttuukin ennustettavuuden ja pitkäjänteisen suunnitelmallisuuden tuottama varmuus, joka tukisi näyttelijän itsetuntoa.

Korostunut tarve itsen ja ammatin arviointiin näkyy ammatin arvostuksen kokemuksissa. 1990-luvulla tapahtuneet teattereiden tulojen leikkaukset ovat merkinneet myös näyttelijän näkökulmasta työn yhteiskunnallisen arvostuksen kokemuksen laskua ja tarvetta todistaa teatterin merkityksellisyys katsojalleen. Tämä jatkuva puolustuskannalla oleminen on aiheuttanut sen, että näyttelijät joutuvat toistuvasti arvioimaan työnsä merkitystä niin yksilö- kuin yhteiskunnallisella tasolla. Kun valtion ja kuntien rahoitus, tuki esittävälle taiteelle, on merkinnyt konkreettista osoitusta näyttelijäntyön arvostuksesta, tuen väheneminen on merkinnyt kolausta myös taiteilijoiden kokemukseen oman työnsä merkityksellisyydestä.

Näyttelijän työmäärää käsittelevät kertomukset sisältävät tulkintani mukaan myös hätähuudon teeman. Kun näyttelijän kuva itsestä ammattilaisena merkitsee samaa kuin kuva itsestä ihmisenä, työmäärään liittyvät tekijät määrittävät voimakkaasti näyttelijän itsetunnon kehittymistä ja ylläpitoa. Esimerkiksi alityöllistyminen voi tällöin merkitä osoitusta itsestä huonona ihmisenä. Tällainen käsitys voi heikentää merkittävästi näyttelijän työ- ja toimintakykyä, eteenkin tilanteissa, joissa näyttelijä ei ymmärrä alityöllistymiseen liittyviä syitä tai hänelle ei niitä ole kerrottu. Koskettavaa näyttelijöiden kertomuksissa on myös se, että omassa työyhteisössä esitettyyn hätähuutoon ei kukaan ole vastannut.

Osa näyttelijöistä kirjoittaa täydellisyyden tavoittelemisesta, työnarkomaniasta, liiallisesta innostumisesta, vastuun kokemisesta itsen ja oman toiminnan piirteinä, jotka ajan myötä heikentävät työkuntoa. Näyttelijän katse on siis siirtynyt itseen, jolloin tapahtumille etsitään selitystä omista teoista, taipumuksista tai luonteenominaisuuksista. Tällöin näyttelijät eivät kritisoi työyhteisönsä toimintatapoja tai ajattelumalleja, ammattikulttuuria itsessään, vaan oma itse nähdään jollain tapaa ylireagoivana. Kuitenkin myös näiden ilmiöiden kehittymiseen ovat työyhteisön tai -alan toiminta- ja ajattelumallit voineet vaikuttaa.

Työstressin tai -uupumuksen kokeminen alalla, jossa sairaslomalla oleminen ei ole usein ratkaisu paranemiseen, on oma työstressiä ja -uupumusta tuottava tekijänsä. Näyttelijät kertovat, etteivät he uskalla ottaa vastaan sairaslomaa sosiaalisen paineen takia, hankalaksi työtekijäksi leimautumisen tai irtisanomisen pelosta. Lisäksi kertomuksista tulee esille myös huoli tai epäilys yksityisyyden suojasta suhteessa terveydenhuollon tahoihin.

Tutkimukseni aineisto ja oma tulkintani siitä eivät kerro halusta viettää leppoisaa ja laiskaa elämää, tai unelmoida ongelmattomasta työyhteisöstä ja työstä, joka ei koskaan rasittaisi tekijäänsä. Tulkitsen näyttelijöiden pikemminkin kaipaavan työssään lisää positiivisia voimavaroja, joiden kannustamana ja tukemana tehdä työtään antaumuksellisesti ja hyvin. Toimivan työyhteisön edellytyksenähän ovat selkeät, yhteisesti jaettavat ja tasapuoliset toimintasäännöt. Toimiva sosiaalinen vuorovaikutus merkitsee kertomuksissa myös sitä, että näyttelijät kertovat kaipaavansa mahdollisuutta tulla mielipiteineen ja näkemyksineen kuulluksi ja huomioiduksi työyhteisöään ja omaa työkokonaisuuttaan koskevissa asioissa.

Lukiessani näyttelijöiden kertomuksia työstressiin tai -uupumukseen liittyvistä kokemuksista kiinnitin myös huomiota siihen, miten useimmissa kertomuksissa työ on vakavaa ja totista puuhaa, jossa ilakoinnille ja huumorille ei ole tilaa. Työn merkitys elämän osa-alueena on niin korostunut, että se merkitsee edelleen kaikkea. Työ on suoriutumisen paikka, jossa vain näytöt merkitsevät ja taistelu paikasta auringossa ratkaisee kaiken. Se on siis kaikkea muuta kuin luovaa työtä, joka edellyttäisi aikaa sisäistää opittua ja kehittää asioilla leikittelyn avulla uutta, joka näkisi erehdyksen ja virheet mahdollisuutena kehittymiseen.

Näyttelijöiden kertomuksissa suhdetta työhön leimasivat myös jatkuvat riittämättömyyden tunteet. Tulkitsenkin jatkuvan työn palautteettomuuden merkitsevän ajan myötä sitä, että terve itsekriittisyys kasvaa jatkuvaksi tyytymättömyydeksi itseä kohtaan. Näyttelijä tarvitsee työssään huomiota ja nähdyksi tulemista. Työyhteisö, joka ei sitä hänelle kykene tarjoamaan, lisää näyttelijän työstressiä. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa työstressi tai -uupumus heikentää näyttelijän kokemusta yleisöä kohtaan tunteman riippuvuuden positiivisista tekijöistä. Nämä kompensoivat tekijät, vallan, nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tuottamat mielihyvän kokemukset, muodostavat suurelta osin näyttelijäntyön mielekkyyden kokemuksen, työn ilon. Ne ovat näyttelijän voimavara työssään, ja niiden saamista ja lisääntymistä toimiva työyhteisö tukee.

Tämän tutkimuksen tekeminen oli antoisuudessaan näännyttävää, ja vaati minulta jatkuvaa itsetutkiskelua ja -kriittisyyttä. Kysymys ei ollut kasvamisesta näyttelijänä täyteen mittaani. Kysymys oli pikemminkin omien ammatin harjoittamiseen liittyvien sosiaalisten heikkouksien ja vahvuuksien tarkastelusta ja sen myöntämisestä, että paljon on vielä opittavaa työtoveruudesta ja ryhmätyöskentelystä. Tutkimuksen tekeminen ja eteenkin näyttelijöiden kertomukset auttoivat minua kuitenkin hahmottamaan sitä mihin suuntaan haluan näyttelijänä kehittyä ja minkälaista oppia minun tulisi tulevaisuudessa saada, sillä ryhmätyöskentelyä ja näyttelijäntyön teknisiä ja henkisiä taitoja ei voi erottaa toisistaan.

Teatterikorkeakoulun ohjeistuksessa lektion kirjoittamiseen pyydetään väittelijää perustelemaan tässä puheessa mitä merkitystä tehdyllä tutkimuksella on teatteritaiteelle. Olen haluton perustelemaan, sillä olen tehnyt tämän tutkimukseni herättääkseni yleistä keskustelua näyttelijän hyvinvoinnista työssä ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Toivonkin, että tämän jälkeen pallo siirtyy minulta muille. Tulevaisuus näyttää mitä merkitystä tällä tutkimuksella on näyttelijäntyölle, ja lopuksi toteankin vain, että toivossa on hyvä elää. Usko, toivo ja rakkaus, ja tärkein niistä on rakkaus.