TeM Helka-Maria Kinnusen väitöskirja Tarinat teatterin taiteellisessa prosessissa tarkastetaan julkisesti maanantaina 26. toukokuuta klo 12.15 Teatterikorkeakoulussa.

Vastaväittäjänä on kuvataiteiden tutkimuksen ja opetuksen professori Juha Varto, Taideteollinen korkeakoulu ja kustoksena taiteellisen tutkimuksen professori Esa Kirkkopelto.

VÄITÖSKIRJAN TIIVISTELMÄ

Tutkimukseni kohteena on teatterin taiteellinen prosessi ja erityisesti, miten tarinat ja tarinallisuus muovaavat taiteellista prosessia. Olen kiinnostunut teatterin ryhmätyöluonteesta, joten tutkimuksen painopiste on siinä miten teos syntyy näyttämölle yhteisessä toiminnassa. Pohdin tekstissäni myös sitä, miten ajattelu, tietäminen ja taiteellinen toiminta voivat kohdata toisaalta teatterityössä ja toisaalta sen tutkimisessa. Tarkastelen esimerkkitapauksia tutkittavaan ilmiöön kietoutuneena kokijana ja tekijänä ja sovellan tarkastelussa autoetnografista lähestymistapaa.

Tutkimus koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa, Miten valaista polkua, kuvaan lähtökohtiani ja kiinnostustani taiteenalani tutkimiseen, esittelen tapausesimerkit ja työni metodologiset sitoumukset. Jäljitän toimintaa teatterissa Hannah Arendtin toiminnan filosofian perustalta. Taustalla on myös Hans-Georg Gadamerin hermeneuttinen tulkinnan teoria ja aristotelinen dramaturgia. Suhdettani tutkittavaan ilmiöön – taiteellinen prosessi yhteisöllisenä toimintana – jäsennän Martin Buberin dialogiseen filosofiaan tukeutuen.

Toinen osa, Miten varjella liekkiä, on tutkimusmatka tapausesimerkkieni läpi. Ensimmäinen esimerkki, Sadetarinoita, perustui ryhmälähtöiseen työtapaan ja esitettiin KokoTeatterissa Helsingissä. Toinen, Jukka Parkkisen romaanisarjaan perustuva Suvi Kinos ja seitsemän enoa, valmistui Lahden kaupunginteatterin suurelle näyttämölle, ja sitä seurasin sivullisena. Kolmas, Koti, oli pienimuotoinen tanssijan, muusikon ja näyttelijän toteuttama tilaustyö Helsingin Diakonissalaitokselle. Esimerkit todistavat tarinallisuuden erilaisista ulottuvuuksista teatterityössä. Niistä nousee myös havaintoja, jotka synnyttävät keskustelua esimerkkien välille. Aineistojen reflektiivinen erittely tuottaa tarinoita, jotka osoittavat miten prosessit, tekijät ja kontekstit kiinnittyvät toisiinsa. Teatterityön yhteisölliset mahdollisuudet ja esteet sekä toiminnan ennakoimaton luonne nousevat keskeisiksi tarkastelun kohteiksi. Tarinallisuus ilmenee polyfonisena (Bahtin), muutosvoimaisena (Aristoteles) ja elettynä maisemana. Kysymys toiminnan runoudesta osoittautuu taiteilija-tutkijan näkökulmasta teatteritaiteen alati uusiutuvaksi ja uhanalaiseksi perustaksi.

Kolmannessa osassa, Teatterin ja tarinan rajoilla, erittelen aluksi tutkimusprosessin juonta neljännen esimerkkitapaukseni Uni riippukeinussa – huimaavia liikkeitä mielessä valossa. Se syntyi tutkimuksesta ja toi siihen taiteellisen tutkimisen ulottuvuuden. Samalla pohdin sitä miten ymmärrykseni ja tekijyyteni muuttui.

Tarinat näyttäytyvät tutkimuksessani moninaisina taiteellisen prosessin välineinä. Ne toimivat sekä ryhmän työtä ruokkien ja ohjaten että taiteilijan oman työn reflektiosuhteen rakentajina. Tarinallisuus voi olla työryhmän ja teatteritaiteen kommunikaatiossa moniulotteinen sosio-kulttuurinen väylä. Tunnistettuna se voi olla myös elämänmittaisen taiteilijuuden sisäisen tarinan rakentaja-kumppani. Se voi paljastaa suhteiden ja sitoumusten verkostoa, jossa taiteellinen toiminta tapahtuu ja luoda toiminnalle ennakoimattomia mahdollisuuksia.

Tarinallisen tarkastelun valossa teatterin taiteelliset prosessit elävät merkityssuhteissaan perustavasti kietoutuneina ympäristöönsä. Pohdin myös, miksi suuri osa näistä suhteista jää usein tunnistamatta.

Tutkimuksessa avautuvan maiseman äärellä ehdotan lopuksi tarinallisen maailmasuhteen tuomista teatteritaiteilijuuden sekä teatterin kollektiivisen toiminnan, ajattelun ja puheen perustaksi ja kohtaamisen paikaksi.