Yliopistoissa, myös piskuisessa TeaKissa rehtorin status on tilanteiden mukaan milloin autonomisen yhteisön primus inter pares , tuo joka luo henkeä, istuu etupenkissä, pitää puheet ja jakaa paperit, toisaalta johtaja jonka kontolla on ulkosuhteet, rahoitus ja organisaation kaikinpuolinen kehittäminen, kenties jopa strateginen uudelleenajattelu... ja viimeisellä rannalla, perimmäisenä totuutena valtion työnantajavirkamies, tiliviraston johtaja, palkkarenki jolle isännän ääni jyrähtelee milloin opm stä, milloin vm stä, neuvoja kysymättä, kommentteja kaipaamatta ... eikä piskuisella TeaKilla ole reksilleen edes kaapuja tai käätyjä, joiden alle suojautua realiteeteilta lyhyen juhlahetken ajaksi. Varmaan hyvä niin, eikä kannattane hankkiakaan.

Rehtorikausi alkoi kahdeksan vuotta sitten, mandaatti uusittiin siitä kolmen vuoden kuluttua, nippa nappa tällä vuosituhannella. TeaK on sama, ja eri. Professorikunta on vaihtunut. Kaksi nelivuotista opiskeluaikaa on täyttynyt - ei niin että rehtori niitä (opiskelijoita) niin hirveästi näkisi, ellei ole hirmuisen aktiivinen ja jaksa juosta tunneilla ja esityksissä. Alussa jaksaakin, lopussa valikoivammin. Organisaatioissa juuri perustoiminta on yleensä sellainen itsestään selvyys, että sen ensimmäisenä unohtaa.

Uusi talo? Ei enää niin uusikaan - se on lunastanut olennaisimmat toiveet. Profiilin, yhteisöllisyyden, kohtaamisen helppouden, rajapintojen mahdollisuudet. Sen toria katsoo aina yhtä mielissään - tanssin ja teatterin ylin opetus on identifioitunut tänne, ja täällä pysyy niin pitkälle kuin ihmissilmä ja -ajatus kantaa. Se on hyvä juttu silloinkin kun talo on jo muuttunut upouudesta ikivanhaksi, kalliiden ja hankalien saneerausten kohteeksi. Organisaatioiden nimet ja muodot voivat muuttua. Ydin pysyy täällä. Oma historia, oma aikaperspektiivi on taiteenkin yhteisöille hyvä asia, eikä se synny muuten kuin elämällä ja tekemällä tarpeeksi monia asioita tarpeeksi kauan näiden seinien sisällä.

Tutkinnonuudistus? Kun Bolognan prosessina tunnettu kehitys alkoi Euroopassa (siis eurooppalaisen korkeakoulutuksen harmonisointi kolmiportaiseksi rakenteeksi), suomalaiset yliopistot ikään kuin selkäydinreaktiona käpertyivät kuoreensa. Brysselin kotkotuksia... meitähän ette määräile... vastahan (70-luvulla) tutkinnot uudistettiin...

Sitten, yht'äkkiä, tuuli kääntyi. Sen aisti melkein fyysisesti muutamassa rehtorien neuvoston kokouksessa. Puheet muuttuivat niuhotuksesta ja marinasta positiivisiksi. Uusi oltiinkin valmiina nielaisemaan karvoineen nahkoineen. Mitä tapahtui? Mallioppilas heräsi? Turha on potkia tutkainta vastaan, mennään sitten mukaan...

Ehkä niinkin.

Mutta ennen kaikkea näkökulma muuttui. Ainakin taidealoilla se muuttui. Se tärkein muutos: ei katsottu olevaan, vaan tulevaan. Opiskelijaan, ja maailmaan. Ja niin koulutuksen suunnittelu vanhaan nelivuotisputkeen alkoi muistuttaa vanhan huovan harsimista, uusien mööpelien tunkemista liian pieneen kaksioon. Sikin sokin, sohva sinne, hylly tänne, vailla kantavaa ajatusta ja selkeää järjestystä. Sen sijaan uudessa on potentiaalia vuosikymmeniksi eteenpäin. Kolmen vuoden tehosukellus taiteen ja tekemisen perusteisiin, sitten kaksi vuotta erikoistumista ja syventämistä.

Kevään tulosneuvotteluissa opetusministeriön kanssa meni TeaKin ykköshankkeena läpi maisteriopiskelijoiden tanssiryhmä. Se tuotti neuvottelijoille muutakin tyydytystä kuin onnistumisen tunteen ja resurssi-ilon. Tanssiryhmä, kauan kaavailtu ja keskusteltu, on viime kädessä näitä bolognan hedelmiä. Se voisi olla, ja onkin, iso osa maisteritason koulutusvisiota. TeaKin strategiaan on kirjoitettu, syystä, pedagogiikan ensisijaisuus. Produktioiden tavoitteet ovat pedagogisia, mitään muuta ei saa tavoitella niiden kustannuksella... mikä ei poista taiteellista ambitiota, rajojen, henkisten ja fyysisten, ylittämistä, pyrkimystä taiteen kansalliseen ja kansainväliseen kärkeen, mitä se tarkoittaakin, silloin kun siihen eväitä on...

Uimaan oppii veteen heittämällä, sanottiin karskeina sankariaikoina. Niinpä, mutta muutama uimaliike kuivalla maalla ennen heittämistä auttaa kummasti alkuun... Kohteetonta produktiovirtaa, tekemistä tekemisen vuoksi kritisoivat jo tekijätkin, opiskelijat. Se on jo paljon. TeaKin sisällä "sivistys" on palannut keskusteluun ja sanavarastoon. Koulutuksen kielessä alkavat vilahdella sanat sellaiset kuin studio ja ateljee. Sanat ovat likimääräisiä, luovat yhtä paljon mielikuvia kuin tarkoittavat konkreettista. Mutta mielikuvatkin ovat tarpeellisia. Ne luovat henkeä, ahdistavat tai vapauttavat. Avaavat tai sulkevat näköaloja.

Ja "tanssiryhmä" on ainakin konkreettinen. Ja ehkä kohta myös "teatteriryhmä"? Ruotsinkielisten NorMa, pohjoismainen maisterivuosi, tuo TeaKin mainio MA -klassikko, sitä jo tavallaan onkin. Kauan sitten, dinosaurusten vielä mylviessä näillä rannoilla, vastustettiin ankarasti taiteilijakoulutuksen akateemisia rakenteita. Sen "akatemisoituminen" (teoretisoituminen, tiedollistuminen, "elävästä elämästä", so. raadollisesta ammattikäytännöstä irtaantuminen) on myöhemminkin ollut huolen aiheena. Maailma on paradoksien, ja tässä on niistä yksi: juuri akatemisoituminen palauttaa taiteilijakoulutukseen taiteen.

Taideyliopisto?

Ylevä abstraktio, vai konkreettinen konserni, neljästä yhdeksi (tai kahdeksi)? Kamala konglomeraatti, byrokraatin märkä uni? Jonain päivänä kehiin astuu joku, varmaan on jo, joka aloittaa uudelleenajattelun tässäkin. On yhteinen suuri nimittäjä. Taide. Sen voi viipaloida autonomisiin sektoreihin, sen voi ajatella kokonaisuutena, elävänä muuttuvana organismina jolla on omat tapansa, oma viestinsä yhteiskunnalle, omat yhteiset etunsa ajettavana. Jotka se ylpeänä näkee ihmisen, koko yhteiskunnan etuna. Molemmat ovat todellisuudentajuisia ajattelutapoja. Jonain päivänä niistä leivotaan kokonaisuus.

Ei maailmasta onneksi tekeminen lopu... lähtevä rehtori alkaa siivoilla sotkuista pöytäänsä. Seuraaja pinoaa sille uudet paperit, uuteen järjestykseen. Ollaan 2000-luvulla. Globalisaatio, maapalloistuminen on ajan sana. Vastuunkantajien syntymävuosikymmenet alkavat kuutosella ja seiskalla. Kypsimmät olivat kansakoulussa, loput konttasivat kurahaalareissa, mättivät märkää santaa ämpäriin sinä legendaarisena syyspäivänä kun erään sukupolven maailma mullistui perunatorin laidalla. Tästä päivästä siihen on pitempi aika kuin siitä talvisotaan.

Vähemmästäkin optimismi viriää.

Lauri Sipari, rehtori