Vältän uppoutumista asiakkaiden ongelmiin. En terapoi, en pelasta, en hoivaa, en johda. Hoito-, hoiva- ja terapiapalvelut ovat talossa erikseen. Minulla ei ole mitään varsinaista tavoitetta työssäni
- paitsi liike, tanssi itse.

Holtittomuus on työstäni silti kaukana: Diakonissalaitoksen sosiaalieettinen ohjelma on tukipylväs, kulttuuri- ja taidetoiminnan strategia samoin. Talon periaatteet muodostavat kehikon, jossa toimin. Diakonialaitoksen periaatteet vaikuttavat siis työssäni: tunnen ne läpikotaisin, rajat luovat turvaa ja selkeyttä. Taide on saanut selkeän aseman diakoniatoimessa, se kutoutuu rakenteisiin.

Kulttuuri- ja taidetoiminnan strategia perustuu vuosien ruohonjuuritason työhön. Toiminta-ajatuksessa tunnustetaan taiteen autonomia, jolloin yksilön kokemukset ja hänen muodostamansa merkityssisällöt ovat etusijalla. Eri taidemuodot ovat läsnä ja uusia toimintatapoja etsitään koko ajan. Lähtökohtana taide on sivistyksellinen perusoikeus, ei etuoikeus.

Työni pohjautuu yhteisötanssin perusperiaatteeseen, jonka mukaan tanssiminen on avoin mahdollisuus siitä kiinnostuneille. Näin ikä, fyysinen suorituskyky, rotu tai taloudellinen asema ei rajaa ketään pois. Yhteisötanssi tarjoaa eri tanssilajeja ja monenlaisia lähestymistapoja ruumiillisuuteen. Yhteisötanssin käsite avautuu moniin suuntiin eri toimijoiden, tanssin ammattilaisen työssä, mutta tanssiminen sinänsä on keskiössä; tapahtuminen liikkeessä. Ryhmien yhteisöllisyyden tunne saa monenlaisia ilmenemismuotoja tanssimisessa. Yhteisöllisyys ei kuitenkaan merkitse yhteisöllistämistä.

Esiinnyn yhteisöissä. Tanssi-improvisaatioesitykset pohjautuvat harjoiteltuun rakenteeseen muusikon kanssa, mutta tilanne eri yksiköiden kahvi- ja ruokahuoneissa tai palvelukeskuksissa vaikuttaa siihen ratkaisevasti. Ihmiset ja fyysinen tila vaikuttavat liikkeisiini. Paikat, joissa olemme esiintyneet ovat usein ihmisten koteja, hoitokoteja. Olen tanssinut myös runoihin, tanssinut sanojen kaikuun; puhunut, puhissut. Silloin kanssani on ollut toinen esiintyjä, joka myös puhuu ja tanssii. Varsinaista esiintymislavaa ei ole; katse luo näyttämön.

Monilla katsojilla ei ole teatterissakävijän konventioita, he saattavat saapastella läpi näyttämön, pysähtyä siihen, osallistua tanssiin. Esiintymiset ovat tönäisseet myös henkilökunnan käsitystä asiakkaista, asukkaista. Esimerkiksi kerran kesken tanssin asukas, vanha mies huusi minulle: "Hyvin menee, jatka vaan samaan malliin!" Työntekijä tyrskähteli nurkassa, pidättelee vaivoin nauruaan. Hän kertoi myöhemmin että hän luuli tuntevansa asukkaat perinpohjaisesti, ei hätkähtäisi enää mistään.

Esitykset ovat aiheuttaneet myös kiukkua. Katsojien rajoittunut liike vertautuu minun liikkeisiini, ja se purkautuu tuskastumisena omaa elämää kohtaan. Katsojat, osallistujat kertovat tanssin kokemuksestaan minulle usein tanssin jälkeen. Monet asiakkaat ovat eläneet rankkaa elämää, eivät hätkähdä, ottavat tanssin sellaisena kun se on. Tulkintakynnystä ei ole. He näkevät ja kertovat tanssista uskomattomia asioita. Joku kävelee pois kesken kaiken, kehotan siihen esityksen alussa, jos tuntuu vaikealta, ahdistavalta. Tärkeää on, että jotain tapahtuu, jotain liikahtaa - olemme elossa.

Henkilökunta toimii portinvartijana, suojelee asiakkaita. Hyvin pian ymmärsin, että en pääse ohjaamaan tanssimista, tanssimaan asiakkaiden kanssa ennen kuin henkilökunta kokee asian tärkeäksi. Tarjosin heille mahdollisuuden
tanssia itse.

Liikeimprovisaatiotyöpajassa avautuu oman ruumiin kuuntelu liikkeessä, oma ruumiillisuus. Se ei merkitse hissuttelua vaan voimallista liikettä. Fyysisyys ja hiki hämmästyttävät monia. Oma ruumis tuntuu oudolta. Toinen ihminen liikkuu vierellä - vielä oudompaa. Samankaltainen vierauden tuntemus yhdistää sekä asiakkaita että henkilökuntaa. He ovat tasavertaisia tässä suhteessa: aloittelijoita tanssimisessa. Eri henkilökuntaryhmät ovat ottaneet liikkumisen vastaan ilolla, hämmästyksellä: ei tarvitse tietää, osata, hallita. Ihmettelylle avautuu tilaa. Puheen ylivalta väistyy hetkeksi.

Jokainen saa valita itse osallistuuko hän toimintaan. Olen vastuullisesti vastuuton, en kannattele, yritä muutosta. Monet tapahtumat ovat kuitenkin yllättäneet minut. Työni on siis vailla tiettyä tarkoitusta, se kysyy itseään, se puskee kyseenalaistamaan. Useiden vuosien jälkeen kysymys tanssin, liikkeen merkityksestä asiakkaille ja henkilökunnalle elää. Kysyminen pitää minut liikkeessä. Itsestäänselvyys sulkisi mahdollisuuksia pois, liike tyrehtyisi. Kysymykset liittyvät olennaisesti eettisyyteen, toisen ottamiseen toisena, oman työni oikeutukseen.

Työ haastaa. Työ haastaa silloin kun asiakkaat tuijottavat tanssiani silmät lasittuneina, kun yksikön valtasuhteet tihkuvat seinistä ja vievät voimia, kun asiakkaat voivat huonosti. Paljaudella on hintansa, antautuminen tilanteelle tuo tietoa, sellaista tietoa joka iskeytyy suoraan luihin.

Esimerkiksi esityksen päätyttyä tunnistan asiakkaiden ja henkilökunnan suhteita, tunnelma on imeytynyt yksikön seiniin, sen toimintakulttuuri huokuu rakenteista. Kun ohjaan liikeimprovisaatiota asiakkaille, en lue heidän diagnoosejaan, otan heidät ihmisinä, kanssaihmisinä. Pian tajusin, että en voi estää ruumistani lukemasta heidän liikettään, olemistaan: insesti, päihteidenkäyttö, väkivalta on kerrostuneena ruumiiseen, ihmisiin; aistin sitä, se on olemassa, jäljet avautuvat tilaan, välillemme. Tanssi jatkuu, omien rajojen tiedostaminen estää minua asettautumasta asemaan joka ei kuulu minulle: hoitajaksi. Ruumiin keräämä tieto tulee itselleni näkyväksi monin tavoin, sitä en voi ennakoida, siirtää syrjään.

Liityn yhteisöihin: tanssin ja tanssitan. Teokset joita teen pohjautuvat teemoihin, jotka koskettavat yhteisöä, ne ovat peräisin sieltä. Olen osa yhteisöä ja samalla olen etäällä siitä, en ole osa hoitokulttuuria. Nostan teemoja, asiakkaiden ja henkilökunnan ääniä kuultavaksi, nähtäväksi. Teen sitä omalla ammattitaidollani tanssijana ja koreografina.

Tapa, jolla teen työtäni on minun tapani, yhteisötanssiin ei ole ohjekirjoja - tilanne ja ihmiset vaikuttavat toimintaan. Minulta kysyttiin kerran millaisia valmiuksia tanssin opiskelijalle olisi hyvä tarjota, jos opetusohjelmaan otettaisiin terveyden - ja sosiaalialalla toimiminen mukaan. Mykistyin, en osannut heti vastata, vaikka vuosia aikaisemmin olin suunnitellut yhteisötanssikoulutuksen Teatterikorkean täydennyskoulutuskeskuksessa tanssin ammattilaisille. Johdin, opetin ja osallistuin koulutukseen.

Samoin olen toiminut Yhteisö tanssii -yhdistyksessä useita vuosia, pohtinut tanssin kollegoiden kanssa tanssin mahdollisuuksia eri yhteisöissä. Kokemukseni työstä diakoniatoimessa pysäytti minut arvioimaan uudestaan tarvittavan tiedon luonnetta ja valmiuksia. Tanssiminen on ydin. Esimerkiksi ryhmäilmiöt, Iso-Britannian malli ja yhteisötanssin historia, suhde terapiaan tai yhteisötaide ovat kaikki auttaneet minua hahmottamaan työtäni, ne ovat osa ammattitaitoani. Ne ovat rakenteellisia, niiden avulla paikkaani työyhteisössä kirkastuu.

Käytännössä ihmisten kohtaaminen arjessa, jonkinlainen kanssa olemisen taito kuuluu ihon alueelle. Perustava ajatus on toisen ihmisen ottaminen toisena, se vaatii uskallusta antautua ei-tietämiseen. Tämä on kenties mahdollista ainoastaan opiskelun, pohtimisen, itse työn avulla. Toista ihmistä en voi koskaan tietää. Siihen sisältyy ihmettely ja kunnioitus.

Esiintymiset ovat muotoutuneet kohtaamisiksi asiakkaiden kanssa. Strukturoidussa improvisaatiossa on yleensä kolme osiota. Yksi niistä mahdollistaa fyysisen kommunikoinnin osallistujien kanssa - se on mahdollisuus, ei koskaan pakko.

Ensimmäisen kerran se tapahtui sattumalta, se yllätti. Minulta pyydettiin esitys Hia-kodin, vanhusten erityishoivakodin avajaisiin. Menin tutustumaan asukkaisiin heidän silloiseen kotiinsa Nikkilään muusikon kanssa: tanssin heille. Ja he osallistuivat tanssiin, kosketimme toisiamme. Esimerkiksi kun kurotin kättäni pöydän yli, asukas otti käteni käteensä ja asetti sen poskelleen. Kosketuksen jano oli läsnä. Kosketus merkitsi kosketusta sellaisenaan ilman hoitotoimenpiteitä, kyse ei ollut auttamisesta ylös, vessaan tai vuoteeseen. Kosketuksesta muodostui osa tanssia, halukkaat osallistuivat siihen, heillä oli valta koskettaa, olla aktiivisia toimijoita.

Asukkaiden kertomat tarinat jäivät tutustumiskäynnillä tanssin ja fyysisen kosketuksen lisäksi mieleeni. Tarinat tulvivat heistä. Menin näyttelijä Helka-Maria Kinnusen kanssa keräämään asukkailta tarinoita sadutusmenetelmällä. Myöhemmin työryhmään liittyi muusikko Jorma Tapio ja kolmisin työstimme improvisaatioissa teokselle muodon. Hia-kodin asukkaiden tarinat olivat avajaisesityksen ydin. Puhe, tanssi ja musiikki kietoutuivat niiden ympärille.

Ensi-illassa asukas alkoi puhua omaa tekstiään, hän oli aavistuksen edellä Helka-Marian puhetta. Katsojat mykistyivät, käsiohjelman maininta tuli nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi: esityksen puhe oli todella vanhusten omaa puhetta. Teoksen vaikutus jatkui yhteisössä: kyseinen nainen alkoi kommunikoida enemmän, eristyneisyys hellitti.

Hän sai jotain takaisin, elettyä elämäänsä, hänen tarinansa tulivat näkyviksi ja arvostetuiksi. Asukkaat ovat olleet hoidossa vuosikausia mielenterveyssyistä. Koti-esitys toteutti kirjaimellisesti ainakin yhden taide- ja kulttuuritoiminnan strategian kohdan: saada asiakkaan ääni kuuluville. Ohjasin esityksen kameralle. Koti-lyhytelokuvan ensi-illassa Hia-kodin työntekijät antoivat palautetta, he näkivät asukkaat toisin: asukkaat näyttäytyivät hyvin inhimillisinä.

Työsarkani on laajentunut moneen suuntaan. Nyt olen käynyt tapaamassa asunnottomia Helsingissä. Kiertelen yömajoissa, asuntoloissa ja päiväkeskuksissa eri puolilla kaupunkia, kyselen ihmisten kulttuuritoiveita. Hanke suuntautuu lähinnä asunnottomille, asuntoloissa asuville. Heille tarjotaan toivomusten mukaan muun muassa klubi-iltoja, elävää musiikkia ja ruokaa ilmaiseksi. Kaupungilla kierrellessäni olen tutustunut myös Diakonissalaitoksen ulkopuolisiin kulkijoihin, heidän reitteihinsä ruuan ja pedin perässä. Kohtaamisia on turha idealisoida: virtsan haju vaatteissa tyrmää aina.

Helsingin Diakonissalaitoksen taidetoiminnan esitteessä lukee Exhibition Impossible - taidetta jota ei pitänyt olla. Usein koen olevani maan alla, harjoitan underground-toimintaa suhteessa taidemaailmaan.

Useat asiakkaat edustavat omaa undergroundiaan: heillä on omat reitit, tunnelit kulkea. Kohtaamme joskus. Työssäni riittää näköaloja, uskomattomia todellisuuksia, siinä määrin kun kykenen niitä aistimaan.

Koko taidetoiminta alkoi Diakonissalaitoksella yhden miehen oivalluksesta: diakoniajohtaja Paavo Voutilainen palkkasi tanssitaiteilijan taloon vuonna 2000. Hän halusi nähdä, mitä tapahtuu, kun taide ja sosiaaliterveydenhuolto kohtaavat. Hänen uteliaisuutensa taiteen mahdollisuuksiin johti tuntemattomalle alueelle.

Nyt taiteen parissa työskentelee jo useita ihmisiä. Kenties tapahtumiset ovat vain hetken häivähdys, niillä ei asuntoa järjestetä tai päihteidenkäyttöä vähennetä? Tai kenties taide on ainoa pysyvä asia, muuttuvuudessaan pysyvä, kun asiakkaan kunto tai asunto vaihtelee?

Työni sosiaalikentällä on tällä hetkellä osittaista, päätyöni on opiskelu jatko-opiskelijana. Tutkin tanssimisen kokemuksia. Materiaalinani on Lundin teknisen korkeakoulun opiskelijoiden kirjoituksia liikeimprovisaatiotyöpajasta, jonka ohjasin heille. Eroja tutkijan ja taiteilijan välillä on paljon. Kuitenkin aihe on samankaltainen: ihmettelen tanssin voimaa, tanssin maallikoiden kykyä tanssia, heittäytyä tanssimiseen.

Kirsi Heimonen

Kirjoittaja on osa-aikainen tanssitaiteilija Helsingin Diakonissalaitoksen diakoniatoimessa. Päätoimisesti hän on jatko-opiskelija tanssi- ja teatteripedagogiikan laitoksella.