Taideteollisen korkeakoulun osastoja ja koulutusohjelmia tarkemmin katsoen herää kuitenkin myös kysymyksiä. Kuinka hyvin taidekasvatus (kuvataideopettajat), elokuva, lavastus (muun muassa teatterilavastus), ympäristötaide, valokuva, tekstiilitaide jne. niveltyisivät huippututkimukseen ja kaupallisiin innovaatioihin tähtäävään ja keskittyvään yliopistoon? Toki rahalla voi kehittää kaikkia näitä osa-alueita ja ehkäpä löytyisi täysin uusia synergioita – viimeistään kun vuosien päästä kokonaisuus siirtyisi Otaniemen kampukselle.

Toisaalta vaikuttaisi yhtä mielekkäältä ja orgaaniselta perustaa Helsingin (tai Suomen) taideyliopisto, jossa yhdistettäisiin neljä taideyliopistoa, Taideteollinen korkeakoulu, Sibelius-Akatemia, Kuvataideakatemia ja Teatterikorkeakoulu. Taideyliopistoilla ei ole juurikaan päällekkäisyyksiä, mutta oppiaineiden välisiä luontevia, mutta myös yllättäviä yhteyksiä ja rajapintoja on paljon. Hyvin toimivaa ruohonjuuritason yhteistyötä on jo runsaasti. Sen sijaan yhteistä tahtotilaa isompaan rakenteelliseen yhdistymiseen ei ole ollut näkyvissä. Haluttomuuteen on monia syitä. SibAlla riittää tekemistä musiikkitalon rakentamisen kanssa. KuvAlla on pitkät perinteet itsenäisenä kouluna, ja pienimpänä yliopistoista se pelännee tulevansa nielaistuksi. TaiKilla taas on uusi strategia.

Helsingin taideyliopiston perustamiselle olisi kuitenkin kaksi pääperustetta: sisällöllinen ja hallinnollinen. Sisällöissä olisi mahdollista kehittää uusia kokonaisuuksia taideyliopistojen osaamisen rajapinnoille kuten lavastus, valo- ja äänitaide, oopperataide, kaupunkitaide ja esitystaide. Tutkimusvoimavarat yhdistämällä voitaisiin nostaa taideyliopistojen yliopistoidentiteetti uudelle tasolle. Taidelähtöinen ja taidepedagoginen tutkimus profiloisi Helsingin taideyliopiston saman tien erityislaatuiseksi alan keskittymäksi maailmassa. Tämä olisi todellinen ja jo olemassa olevan kansainvälisen kiinnostuksen kohde. Yhteisiä palveluita voisi kehittää, kuten kirjasto-, julkaisu- ja kansainväliset palvelut.

Hallintoa olisi mahdollista järkevöittää. Taideyliopistot ovat Suomen pienimpiä yliopistoja, joista jokaisen hallinnollinen rumba on sama kuin isoilla, monialaisilla tiedeyliopistoilla. Pienuus luo myös hallintoon haavoittuvuutta; kun yksi ja lähes ainoa erityisosaaja lähtee, ollaan ongelmissa. Pienissä yliopistoissa strategiseen kehittämiseen jää vähän taloudellista liikkumavaraa. Taiteen, taidekasvatuksen ja kulttuurin puolustajana Helsingin taideyliopisto olisi vahvempi. Yhtä lailla taideyliopisto voisi tehdä yhteistyötä ja luoda uusia avauksia tiedeyliopistojen kanssa, myös elinkeinoelämää palvellen.

Pienten yliopistojen etuna on kotoisuus, mutta uskoisin, että itse opetuksen ja tutkimuksen ytimessä muutosta isomman yliopiston osaksi ei monilta osin huomaisi. Kotoisat lähipalvelut säilyisivät lähes ennallaan, mutta se osa hallintoa, joka muutenkin kiinnostaa ydintä vähiten, siirtyisi keskushallintoon. Yhteistyön lisääntyminen ja taiteiden välisten raja-aitojen tuulettaminen rikastaisi opiskelua, taidetta ja yhteiskuntaa.

Olisi syytä vähintäänkin tutkia perusteellisesti Helsingin taideyliopiston hyödyt ja haitat sekä ideaa eri muodoissaan. Taideyliopisto ei veisi pohjaa muun korkeakoululaitoksen kehittämiseltä.

Paula Tuovinen, rehtori