Badioulta on suomennettu teos Etiikka – essee pahan tiedostamisesta (2004, suom. Janne Kurki). Parhaan luennan ja kritiikin hänen teoriastaan on esittänyt Peter Hallward kirjassaan Badiou – a Subject to Truth (2003).

Badioun filosofia yhdistaää ns. "analyyttistä" ja "mannermaista" filosofiaa, jotka muodostavat 1900-luvun länsimaisessa filosofiassa kaksi päälinjaa.

Hänen teoriansa perustuu Georg Cantorin (1845–1918) kehittämään joukko-oppiin. Ennen muuta Badioun teoria pohjaa Paul Cohenin (1934-) ns. kontinuumihypoteesia koskeviin todistuksiin. Lisäksi hänen ajattelunsa taustalla vaikuttavat esimerkiksi Platon, Marx ja Mallarmé, sekä erityisesti freudilainen psykoanalyysi Jacques Lacanin sille antamassa muodossa. Badioun mukaan hänen filosofiansa aihe on totuus.

Esittelen ensin hänen totuusteoriansa pääkohdat. Tämän jälkeen esittelen joitakin hänen ajatuksiaan taiteen ja filosofian suhteesta sekä kymmenen teatteria koskevaa teesiä. Lopuksi taustoitan lyhyesti nyt suomeksi julkaistavan taidemanifestin: "15 teesiä nykytaiteesta".

1. Totuus

Badioun mukaan filosofia on universaalia ja tarkoitettu kaikille ihmisille, sillä filosofia olettaa, että kaikki ajattelevat. Siksi filosofian on kyettävä puhumaan kaikille.

Mitä on totuus?

Badioun totuuskäsitys poikkeaa klassisista totuusteorioista: totuus ei ole sisäistä ristiriidattomuutta eikä väitelauseen ja maailman välinen vastaavuussuhde. Totuus liittyy ennen muuta uuden ongelmaan. Totuus on Badioun mukaan ainutkertaisen uuden tapahtumista ja saapumista maailmaan ihmisten uskollisuuden avustuksella. Totuus on sitä, minkä kutsumus on olla ikuista ja samaa kaikille (Etiikka, 37). Totuus on prosessi, joka muuttaa maailmaa.

Totuusprosesseja on neljää "tyyppiä": tiede, taide, politiikka ja rakkaus. Esimerkkejä totuuksista ovat vaikkapa Einsteinin suhteellisuusteoria, Schönbergin 12-säveljärjestelmä, Ranskan vallankumous 1792 tai Heloisen ja Abelardin tapaaminen.

Totuus tapahtuu tilanteessa. Tilanne on mikä tahansa joukko. Voi sanoa, että tilanne on maailma, jossa ihminen kulloinkin elää.

Totuus saa alkunsa tapahtumasta, joka on aina sattumanvarainen, eikä perustu sille mitä tilanteesta tiedetään. Tapahtumassa tapahtuu jotakin, jonka jälkeen on pakko päättää uudesta tavasta olla. Tapahtuma on "immanentti murtuma" tai "reaalinen repeämä" siinä tilanteessa ja siinä järjestyksessä, jossa tapahtumalla on ollut paikkansa. Tapahtuma perustuu tilanteessa sille, mikä tuossa tilanteessa on tyhjää, ei-mitään, sillä vain tyhjyys on samaa kaikille. Tapahtuma esittää ihmiselle uskollisuuden vaatimuksen. Totuus syntyy uskollisuuden prosessissa tapahtumalle. Totuus on se, mitä uskollisuus tuottaa tilanteessa. Taiteen alueella esimerkiksi Berg ja Webern olivat uskollisia musiikilliselle tapahtumalle nimeltä "Schönberg", sillä eivät enää voineet jatkaa musiikin harjoittamista kuten ennen vaan loivat uutta tyyliä Schönbergin innovaatioiden pohjalta. Tällä tavoin uskollisuus muuttaa tilannetta ja tuottaa totuutta. (MT., 48-50)

Badiou nimittää uskollisuuden prosessia pakottamiseksi (termi on peräisin Paul Cohenilta). Totuus on sidoksissa tietoon, mutta ei siis ole tietoa, vaan prosessi jossa tieto muuttuu. "Totuus pakottaa tietoja" ja "muokkaa uudelleen sellaisten kannettavien tietosanakirjojen tiedon, josta mielipiteet, kommunikoinnit ja sosiaalisuus ammentavat". Maailma ei kuitenkaan tätä kautta muutu entistä todemmaksi, vaan kyse on siitä, että mullistukset tieteen, taiteen ja politiikan alueilla kirjataan lopulta alojensa oppikirjoihin ja niistä tulee tilanteen "tiedettyä". (MT., 74-75)

Uskollisuuteen liittyy maksiimi: "Jatka!" (MT., 59) On pyrittävä pysymään uskollisena sille mihin uskoo.

2. Taide

Badioun taidetta käsittelevä kirja on Petit manuel d'inesthetique (1998), joka on käännetty englanniksi nimellä Handbook of Inaesthetics (2005).

Kyseisessä kirjassa Badiou esittää, että taiteen ja filosofian suhde voidaan historiallisesti jakaa totuuden kysymyksen kautta kolmeen skeemaan:

1. Didaktinen skeema. Didaktista skeemaa edustaa ennen muuta Platonin filosofia. Skeeman pääteesin mukaan taide on kykenemätöntä totuuteen tai totuus on taiteelle ulkoista. Välittömässä aistivaikutuksessaan taide jäljittelee petollisesti totuuden voimaa. Taiteen mimesis ei siis ole asioiden vaan totuuden voiman jäljittelyä aistivaikutuksen hurmoksena, ilman ajattelua ja periaatteiden vakautta. Tästä syystä taide on vaarallista. Taide on joko torjuttava tai sille on varattava yksinomaan opetustoimeen liittyvä tehtävä: taide sivistää ja kasvattaa.

2. Romanttinen skeema. Romanttinen skeema asettuu didaktiselle skeemalle vastakkaisena. Sen mukaan vain taiteella on kyky totuuteen. Taide aikaansaa sen, mitä kohti filosofia voi vain osoittaa. Romanttisen skeeman mukaan taide on totuuden ruumis, se mitä Jean-Luc Nancy ja Philippe Lacoue-Labarthe kutsuvat "kirjalliseksi absoluutiksi". Romanttisessa skeemassa filosofia on poissaoleva Isä ja taide neroutena on kärsivä Poika, joka pelastaa ja vapahtaa. Tässä skeemassa taide itse opettaa, sillä se näyttää piinattuun muodon ykseyteen suljetun totuuden äärettömän voiman.

3. Klassinen skeema. Klassinen skeema asettuu didaktisen ja romanttisen skeeman väliin. Tämä on Aristoteleen lanseeraama käsitys ja koostuu kahdesta teesistä: a) taide on – kuten didaktinen skeema esitti – kykenemätöntä totuuteen. Taide on ytimeltään jäljittelevää. b) Tämä ei ole ongelma sillä taiteella ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Taide pyrkii siihen mitä Aristoteles ajoittain nimittää "katharsikseksi". Taiteen funktio on näin ollen terapeuttinen, eikä kognitiivinen tai "ilmestyksellinen". Klassisessa skeemassa taide ja totuus erkanevat toisistaan ja taide muuntuu julkiseksi palveluksi, jossa "pitämisen" perusteella arvioidaan katharsiksen tehokkuutta. Filosofian tehtäväksi jää "pitämisen" sääntöjen artikulaatio estetiikan teorian muodossa. (Handbook of Inaesthetics, 2–5)

Kolmea edellä mainittua skeemaa vastaan Badiou esittää oman teoriansa, jonka mukaan taide on itsenäinen totuusproseduuri, joka tuottaa vain taiteelle ominaista, taiteelle "immanenttia" totuutta.

Samassa kirjassa hän esittää seuraavanlaisia teatteria koskevia teesejä:

1. Teatteri ajattelee, teatteritaide on ajattelun tapahtuma. Teatteri kasaa yhteen mitä erilaisimpia elementtejä, jotka se yhdessä saa tapahtumaan teatteri-ideoina. Mikään teatterin yksittäinen elementti, edes teksti, ei voi tuottaa teatteri-ideaa, vaan idea tapahtuu vain näyttämöllä eikä ole olemassa ennen esitystä.

2. Teatteri tuo selkeyttä elämämme sekamelskaan, kirkastaa ymmärrystämme omasta tilanteestamme ja historiastamme, sekä auttaa meitä eteenpäin elämässä. Teatterissa saavutetaan ideoiden yksinkertaisuus marssittamalla esiin tyypillinen ihmiselo. Yksinkertaistaminen on kaikkea muuta kuin helppoa, mikä tarkoittaa, että teatteri-idea elämän julkisena läpivalaisuna voi ilmetä vain taiteen tapahtumisen korkeimmalla hetkellä.

3. Elämän sekamelska koostuu ennen muuta kahdesta asiasta: miehen ja naisen välisestä seksuaalisesta halusta sekä sosiaalisen ja poliittisen vallan tuottamista figuureista (ylevistä tai häpeällisistä). Tragediassa esitetään Suuri Valta ja halun umpikujat. Komedia näyttää pienet vallat, vallan roolit, ja halun fallisen kierron. Tragedia liittyy valtioon, komedia liittyy perheeseen. Teatteri ajattelee halun ja politiikan yhdyssidettä elämän ja kuoleman välisessä tilassa.

4. Tekstin tasolla teatteri-idea on epätäydellinen, sillä se on vielä sidottu ikuisuuteen. Teatteri-idea voi täyttyä vain esityksessä. Teatterin suunta on siis ikuisuudesta aikaan, ei ajasta ikuisuuteen. Esitys ei siis ole tulkinta tekstistä vaan yritys esittää teatteri-idea. Teatteri on ikuinen ja epätäydellinen idea, joka tulee koetelluksi täyttymisensä hetkessä.

5. Ajalliseen koetukseen liittyy sattuma. Sattuma voi tuoda idean esiin tai peittää sen. Sattuma ei tule koskaan katoamaan teatteri-esityksistä.

6. Yleisön läsnäolo on osa sattumaa. Teatteri-idea voi täyttyä tai jäädä täyttymättä myös riippuen yleisöstä. Jos yleisö on osa teatterin sattumaa, on yleisönkin oltava niin sattumanvarainen kuin mahdollista. On vastustettava kaikkia käsityksiä, joissa yleisöä ajatellaan suljettuna yhteisönä. Yleisö edustaa ihmiskuntaa sen äärettömässä moninaisuudessa. Mitä yhtenäisempi yleisö (sosiaalisesti, kansallisesti, yhteiskunnallisesti...), sitä vähemmän se tukee idean ikuisuutta ja universaalisuutta ajassa. Vain yleinen sattuman yleisö on minkään arvoinen.

7. Kritiikin tehtävänä on turvata yleisön yleisyys. Jos kritiikki puhuttelee vain tiettyä ihmisryhmää (oikeistoa, vasemmistoa, tiettyä "kulttuurivähemmistöä" tms.) on vaarana sattuman ja yleisyyden menettäminen. On kuitenkin luotettava kriitikoiden ja erilaisten julkaisujen moneuteen, sillä kritiikki on välttämättä vajavaista. Hyvä kriitikko on epävakaa ja ennalta arvaamaton, yleisön sattumanvaraisuuden oppinut edustaja.

8. Aikamme tärkeimmät kysymykset eivät liity hylätyksi tulemiseen, kauhuun, kärsimykseen tai kohtaloon. Näitä tulee teatterissakin joka tuutista. Sen sijaan tarvitaan myönteistä rohkeutta ja paikallista voimaa. On otettava kanta ja pidettävä se. Aikamme tarvitsee vähemmän tragediaa ja enemmän komediaa. Aikamme tarvitsee keksintöjä, jotka kuvaavat komedian keinoin halun väkivallan paikallisten toimijoiden vallassa. Tällaiset keksinnöt voivat näyttää teatteri-ideoiden kautta mihin kansantiede kykenee. Tarvitaan kyvyn, ei kyvyttömyyden teatteria.

9. Tänä päivänä komediallisen energian esteenä toimii yhteisesti hyväksytty tyypittelyn kielto. Demokratiaa kauhistuttaa ajatus, että sitä kuvattaisiin sen subjektiivisten kategorioiden typologialla. Ajatelkaa paavia, mediaseksikästä lääkäriä, jonkun humanitäärisen järjestön nokkahenkilöä, sairaanhoitajien yhdistyksen johtajaa, ja pankaa heidät kiemurtelemaan lavalla ja haudatkaa pilkkanauruun! On vähitellen murrettava esittämistä koskevat tabut. Teatterin tehtävänä on esittää muutamaa tilannetta perustavien ihmistyyppien pohjalta. Teatterin on osoitettava välähdyksenä ulossuljetuille ja näkymättömille ihmisille, että heissä piilee älyä ja voimaa, halua ja hallintaa.

10. Teatterin on keksittävä oma ideansa. Teatteri ei ole kulturellia ajanvietettä vaan taiteellinen nollapiste. Yleisö ei tule teatteriin kultivoitumaan vaan saamaan sivalluksen, teatteri-ideoiden iskun. Yleisö poistuu teatterista pökerryksissä, väsyneenä (ajattelu on raskasta) ja mietteisiinsä vaipuneena. Vaikka olisi naurettu kuinka raikuvasti, ei tyytyväisyydelle ole sijaa. Yleisöön ovat iskeneet ideat, joiden olemassaoloa se ei aavistanut. (Mt., 72–77)

3. "15 teesiä nykytaiteesta"

Badiou on esittänyt "15 teesiä nykytaiteesta" luennolla vuonna 2003, jonka jälkeen teesit ovat levinneet Internetissä ranskaksi ja englanniksi. Teesit on julkaistu "Performance Research" -lehdessä vuonna 2004 (Vol 9, no. 4).

Badioun mukaan nykytaiteen tärkein kysymys kuuluu: "kuinka olla olematta romanttinen". Badiou katsoo, että modernia aikaa leimaa romantiikan ja formalismin sekoitus. Modernia formalismia on uusien muotojen loputon etsiminen. Tämä on modernin halu. Toiselta puolen nykytaidetta leimaa kiinnostus ruumiiseen, äärellisyyteen, seksiin, julmuuteen ja kuolemaan. Uusiin muotoihin kohdistuva pakkomielle ja äärellisyyteen, ruumiiseen, julmuuteen, kärsimykseen ja kuolemaan kohdistuva pakkomielle muodostavat formalismin ja romantiikan välisen synteesin, joka Badioun mukaan on nykytaiteen hallitseva virtaus. Badioun "15 teesin" päämääränä on välttää formalismin ja romantiikan synteesi ja vastata siten kysymykseen: "kuinka olla olematta formalisti-romantikko?" Tämä on Badioun mielestä nykytaiteen tärkein kysymys. (http://www.lacan.com/frameXXIII7.htm)

Haluan kiittää Tommi Nuopposta käännöstämme koskevista korjauksista ja parannuksista.

Pärttyli Rinne

Kirjoittaja on dramaturgian opiskelija

Alain Badiou: 15 teesiä nykytaiteesta

Suom. Veikko Nuutinen ja Pärttyli Rinne

1. Taide ei ole sitä, että ääretön laskeutuu ylevästi ruumiin ja seksuaalisuuden äärelliseen objektiin. Päinvastoin, taiteessa tuotetaan ääretön subjektiivinen sarja käyttämällä aineen vähentämisen äärellisiä keinoja.

2. Taide ei voi olla pelkkä etnisen tai henkilökohtaisen erityisyyden ilmaus. Taide on kaikille suunnatun totuuden epäpersoonallista tuottamista.

3. Taide on totuusprosessi, jonka totuus on aina aistittavan totuutta aistittavana. Tämä tarkoittaa aistittavan muuntumista Idean tapahtumaksi.

4. Taiteita on välttämättä monta, ja mitä leikkauskohtia niille voidaankin kuvitella, ei taiteiden moneutta voi kuvitelmissakaan saattaa yhdeksi.

5. Kaikki taide on peräisin epäpuhtaasta muodosta ja tämän epäpuhtauden vähittäinen puhdistuminen muodostaa sekä taiteellisen totuuden että sen ehtymisen historian.

6. Taiteellisen totuuden subjekteja ovat taideteokset, joista se koostuu.

7. Tämä kompositio on ääretön sommitelma, geneerinen kokonaisuus hetken taiteellisessa kontekstissa.

8. Taiteen reaalinen on idean epäpuhtautta puhdistumisensa immanenttina prosessina. Toisin sanoen taiteen alkuaineksena on muodon satunnainen tapahtuma. Taide on muodon muodottoman synnyn toiskertainen muotoutuminen.

9. Nykytaiteen ainoa ohjenuora: älä ole imperiaalinen. Eli: älä myöskään ole demokraattinen, jos demokratia merkitsee poliittisen vapauden imperiaalisen ajatuksen hyväksymistä.

10. Ei-imperiaalinen taide on pakostakin abstraktia: se abstrahoi itsensä erityisyydestä ja luo abstrahoinnin eleestä muodon.

11. Ei-imperiaalisen taiteen yleisyyttä ei kiinnosta mikään erityinen yleisö. Ei-imperiaaliseen taiteeseen liittyy proletaarinen ylimysmieli: tehdään mikä luvataan, mutta ei suosita ketään.

12. Ei-imperiaalisen taiteen tulee olla selvää kuin matematiikka, äkillistä kuin öinen hyökkäys ja korkealla kuin tähdet.

13. Nykytaidetta voi tehdä vain siitä, mitä imperiumille ei ole. Abstrahoimalla taide rakentaa olematonta näkyviin. Tässä jokaisen taiteen muotoperiaate: on tehtävä kaikille näkyväksi se, mitä imperiumille (ja näin ollen kenellekään, joskin eri näkökulmasta) ei ole.

14. Imperiumi ei enää sensuroi mitään, sillä se tietää hallitsevansa koko nähdyn ja kuullun aluetta laeillaan, jotka säätelevät taloudellista vaihdantaa ja kansanvaltaista viestintää. Kaikki taide ja ajattelu tuhoutuu jos hyväksymme annetun luvan nauttia. Meidän on tultava itsemme säälimättömiksi sensoreiksi.

15. On parempi olla kokonaan työskentelemättä kuin muodon vuoksi tehdä näkyväksi sitä, mikä Imperiumille on jo olemassa.

Fifteen Theses on Contemporary Art

1. Art is not the sublime descent of the infinite into the finite abjection of the body and sexuality. On the contrary, it is the production of an infinite subjective series, through the finite means of a material subtraction

2. Art cannot merely be the expression of a particularity (be it ethnic or personal). Art is the impersonal production of a truth that is addressed to everyone.

3. Art is the process of a truth, and this truth is always the truth of the sensible or sensual, the sensible qua sensible. This means: the transformation of the sensible into a happening of the idea.

4. There is necessarily a plurality of arts, and however we may imagine the ways in which the arts might intersect, there is no imaginable way of totalizing this plurality.

5. Every art develops from impure form, and the progressive purification of this impurity shapes the history both of a particular artistic truth and of its exhaustion.

6. The subject of an artistic truth are the works that compose it.

7. This composition is an infinite configuration, which in our own contemporary artistic context is a generic totality.

8. The real of art is ideal (idéelle) impurity conceived through immanent process of its purification. In other words, the raw material of art is determined by the contingent inception of a form. Art is the secondary formalisation of the advent of a hitherto formless form.

9. The only maxim of contemporary art is: do not be imperial. This also means: do not be democratic, if democracy implies conformity with the imperial idea of political liberty.

10. Non-imperial art is necessarily abstract art, in this sense: it abstracts itself from all particularity, and formalises this gesture of abstraction.

11. The abstraction of non-imperial art is not concerned with any particular public or audience. Non-imperial art is related to a kind of aristocratic-proletarian ethic: it does what it says, without distinguishing between kinds of people.

12. Non-imperial art must be as rigorous as a mathematical demonstration, as surprising as an ambush in the night and as elevated as a star.

13. Today art can only be made from the starting point of that which, as far as Empire is concerned, doesn't exist. Through its abstraction, art renders this non-existence visible. This is what governs the formal principle of every art: the effort to render visible to everyone that which for Empire (and so by extension for everyone, though from a different point of view), doesn't exist.

14. Since it is sure of its ability to control the entire domain of the visible and the audible via the laws governing commercial circulation and democratic communication, Empire no longer censures anything. All art, and all thought, is ruined when we accept this permission to consume, to communicate and to enjoy. We should become the pitiless censors of ourselves.

15. It is better to do nothing than to contribute to the invention of formal ways of rendering visible that which Empire already recognizes as existent.

Thèses sur l'art contemporain

1. L'art n'est pas la descente sublime de l'infini dans l'abjection finie du corps et du sexe. Il est au contraire la production, par le moyen fini d'une soustraction matérielle, d'une série subjective infinie.

2. L'art ne saurait être expression de la particularité, qu'elle soit ethnique ou moïque. Il est la production impersonnelle d'une vérité qui s'adresse à tous.

3. La vérité dont l'art est le processus est toujours vérité du sensible, en tant que sensible. Ce qui veut dire : transformation du sensible en événement de l'idée.

4. Il y a nécessairement pluralité des arts, et quelles que soient les intersections imaginables, aucune totalisation de cette pluralité n'est, elle, imaginable.

5. Tout art est venue d'une forme impure, et la purification de cette impureté compose l'histoire, et de la vérité artistique, et de son exténuation.

6. Les sujets d'une vérité artistique sont les œuvres qui la composent.

7. Cette composition est une configuration infinie, qui, dans le contexte artistique du moment, est une totalité générique.

8. Le réel de l'art est l'impureté idéelle comme processus immanent de sa purification. Autrement dit : l'art a pour matériau premier la contingence événementielle d'une forme. L'art est formalisation seconde de la venue d'une forme comme informe.

9. La seule maxime de l'art contemporain est de n'être pas impérial. Ce qui veut dire aussi qu'il ne doit pas être démocratique, si démocratique signifie : conforme à l'idée impériale de la liberté politique.

10. Un art non impérial est forcément un art abstrait, au sens suivant : Il s'abstrait de toute particularité, et formalise ce geste d'abstraction.

11. L'abstraction de l'art non impérial ne considère aucun public particulier. L'art non impérial est lié à un aristocratisme prolétaire : il fait ce qu'il dit, sans acception des personnes.

12. L'art non impérial doit être aussi solidement lié qu'une démonstration, aussi surprenant qu'une attaque de nuit, et aussi élevé qu'une étoile.

13. L'art se fait aujourd'hui à partir seulement de ce qui, pour l'Empire, n'existe pas. L'art construit abstraitement la visibilité de cette inexistence. C'est ce qui commande, dans tous les arts, le principe formel : la capacité à rendre pour tous visible ce qui, pour l'Empire, et donc aussi pour tous, mais d'un autre point de vue, n'existe pas.

14. Convaincu de contrôler l'étendue entière du visible et de l'audible par les lois commerciales de la circulation et les lois démocratiques de la communication, l'Empire ne censure plus rien. S'abandonner à cette autorisation de jouir est ruine de tout art, comme de toute pensée. Nous devons être, impitoyablement, nos propres censeurs.

15. Mieux vaut ne rien faire que de travailler formellement à la visibilité de ce qui, pour l'Empire, existe.