Mutta onko kansainvälisyydessä mitään mieltä? Onko kansainvälistyminen hyvästä vai – sittenkin – pahasta?

***

En ole aikaisemmin uhrannut paljonkaan voimia kansainvälisyyden ja kansainvälistymisen velvoitteiden miettimiseen. Ensiksikin sen edistämiseen on riittänyt väkeä ilman minuakin; toiseksi monet puolet siinä ovat ainakin etäältä tuntuneet arveluttavilta.

Nyt olen henkilökohtaisesti joutunut tilanteeseen, jossa on kysyttävä ja pohdittava kansainvälisyyden mieltä. Tilanne on sinänsä yksinkertainen: olen saanut ensimmäisen varsinaisen keikkatarjouksen ulkomailta, mahdollisuuden mennä tekemään esitys toiseen maahan.

Tässä ei toki ole mitään leveilemistä – kaikille muillehan sama on tapahtunut jo paljon aikaisemmin ja useammin kuin minulle, jo synkässä keski-iässä konttaavalle. Mutta minulle tilanne on yhtäkaikki uusi: tätä ennen vain pari tekemääni esitystä tai sellaisen osaa on viety ulkomaille esitettäväksi. Nuo tapaukset olen ottanut itsestäänselvyyksinä, ne eivät ole riittäneet siihen, että kansainvälisyyden mieli problematisoituisi. Nykyinen tilaisuus mennä työskentelemään vakiintuneeseen teatteriin kuukausipalkkaa saavien näyttelijöiden kanssa, jotka ovat omassa maassaan, mutta minulle ulkomaalaisia, kansallisuudeltaan vieraita, avaavat kysymyksen aivan toisin, vakavammin.

Jos tuon tilaisuuden voisi tulkita omaksi ansiokseen, mitä ei voi tehdä, sitä voisi pitää imartelevana. Mutta mitä muuta se voi olla? Se voi toki olla henkilökohtainen testi ja mahdollisuus kasvamiselle tai itsen ylittämiselle – millainen jutusta tulee, saavutanko uskottavuuden, toisin sanoen pärjäänkö – mutta mitä yleistä hyvää siitä voisi koitua?

***

Täällä päin järjestettiin taannoin maailmanlaajuiset kinkerit, joihin oli valittu uunituore yläteema global – local. Hämmästyin todella, kun näin nuo "teemat" jossakin tiedotteessa. "Voi hyvä tavaton! En edes muista, millä vuosikymmenellä nuo näkökulmat kuolivat pystyyn!" Samalla päätin olla visusti menemättä paikalle.

En siis tiedä noista kinkereistä mitään. En myöskään syytä niitä mistään, niissä on varmasti tapahtunut paljon mielenkiintoisia ja oleellisia asioita. Syytän vain itseäni: olen kahlannut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana niin paljon vaikkapa teatteria ja sen "lokaliteettia" koskevaa materiaalia, että olen kerta kaikkiaan menettänyt uskoni siihen, että kukaan missään kykenisi enää sanomaan siitä mitään tuoretta tai inspiroivaa. Sellaisia ajatuksia voi olla olemassa, mutta en enää jaksa etsiä niitä sen kaiken tyhjänpäiväisen toiston takaa, jota puhe tai kirjoitus teatterin tai tanssin paikallisuudesta ja varsinkin sen kansainvälisyydestä enimmäkseen on.

Minulla on tietenkin siitä yhtä vähän mielekästä sanottavaa kuin muillakin. Mutta kuten muutkin, myös minä haluan sanoa sanottavani, sen vähänkin. Sen kautta voin nimittäin liittyä johonkin, keskusteluun, diskurssiin, joiden sanotaan olevan arvoja sinänsä.

Kun Teatteri-lehti taannoin rakenteli teemanumeroa Suomesta umpiona, mukaan ei mahtunut yhtään juttua, jossa olisi vähänkään filosofisemmin tai kriittisemmin jäsennetty tai käsitteellistetty näitä asioita. (Toisaalta, eipä sinne mahtunut edes asiaan liittyvien itsestäänselvyyksien kuten lokaliteetin ja esteettisten ihanteiden suhteen selvittelyä eikä juttujen tekijöiden/kohteiden henkilökohtaisten motiivien reflektiota.)

Siis: kansainvälisyys on eri asia kuin globaalius, suomeksi vaikkapa maapallollisuus. Kansainvälistyminen on eri asia kuin globalisaatio. Lokaliteetti ja provinsiaalisuus ovat eri asioita. Näistä olisi voinut lähteä; nyt Teatteri-lehden teemanumerosta huokuva käsitys kansainvälisyydestä oli hyvin provinsiaalinen.

***

Nämä erot on vielä hyvin helppoa – ja tärkeää – tehdä. Emme voi tässä pysähtyä kovin pitkäksi aikaa näiden erojen ruotimiseen, joten luonnostelemme karkeasti kansainvälisyyden ja globaaliuden eroa, ottamatta esiin sen hienojakoisempia ja monitulkintaisempia tasoja.

Yksinkertaisella perustasolla ero syntyy siitä, että kansanvälisyydessä jotkin asiat kuten kansat, kansallisuudet tai yksilöt kohtaavat omilla ehdoillaan, ainakin teoriassa tasavertaisina. Globalisaatiossa ei tässä mielessä mikään kohtaa mitään, vaan kaikki asiat imaistaan mukaan universaaliin virtaan. Joidenkin varsin uskottavien ns. postmodernien näkemysten mukaan globalisaatio ei ole subjekti eikä sillä myöskään ole taustallaan mitään osoitettavaa toimijaa. Se on eräänlainen vastustamaton energiavirta, hyökyaalto joka kulkee kaiken yli.

Mistä se saa liikkeellä pitävän voimansa? Yksi ehdotus on ollut, että sen pitävät käynnissä muutamat arvot kuten talous, kasvu, hyöty, yhdenmukaisuus. Nuo asiat eivät ensihätään näytä arvoilta ollenkaan, mutta ne muuttuvat hyveiksi muutamissa asiayhteyksissä, muun muassa "globaalissa" diskurssissa. On positiivinen arvo, että kaikkia elämän ilmiöitä tarkastellaan joko ensisijaisesti tai myöskin talouden näkökulmasta; on positiivinen arvo, että kaiken, esimerkiksi kommunikaation, määrä kasvaa; on positiivinen arvo, jos jostakin asiasta on jotakin – konkreettista tai symbolista – hyötyä. On positiivinen arvo, että tietyt asiat tehdään ja ymmärretään kaikkialla samalla tavoin.

Jako kansainvälisyyden ja globaaliuden välillä vaikuttaisi selkeältä, jos uskoisimme, että kansainvälisyys tosiaan on vapaa globaaliuden synneistä. Mutta uskommeko, että kohtaamiseen perustuvaa kansainvälisyyttä eivät ohjaa taloudelliset intressit, siihen ei sovelleta kasvun logiikkaa (kansanvälisyyttähän pitää saada lisää) ja hyötynäkökohtaa (kohtaamiset voivat synnyttää meille uusia työtarjouksia, arvostusta, rahaa tai kulttuurista rikkautta) eikä siihen sisälly yhdenmukaistavia voimia?

***

Kuulostaa hassunkuriselta paradoksilta, mutta näyttää siltä, että kansainvälistyminen on uusi kansallinen projektimme, suuri suomalainen hanke siinä missä kansallisen kulttuurin synnyttäminen 1800-luvun jälkipuoliskolla tai hyvinvointivaltio sotien jälkeen. Mutta mikä siinä on kansallista, suomalaista, meille erityistä?

Ensinnäkin tämä, että kaikkien täytyy hokea sitä niin uutterasti. Se tulee jatkuvasti esiin eduskunnan ja hallituksen tavoitepapereissa ja selonteoissa, ministeriöiden ohjeissa ja edelleen yksittäisten yliopistojen strategioissa, medioissa elävistä mielikuvista puhumattakaan (kyllä on huvittavaa, kun esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus toivoo teattereiden tai festivaalien kansainvälistyvän; tuo toimitus itse ei kansainvälistyisi, vaikka se ammuttaisiin maata kiertävälle radalle). Jatkuva jankutus kertoo, että kansainvälistyminen ei ole Suomelle ja suomalaisille mitenkään itsestään selvää ja kenties luontevaakaan. Sitä pitää erikseen ja hartiavoimin puskea eteenpäin, muuten se ei oikein etene.

Toiseksi: muut kansat ja maat ovat jo kansainvälistyneet. Koska Suomi on tällainen Euroopan takaressu, joka päättää kansainvälistyä muiden perässä, kansainvälistyminen ei voi olla yhteinen hanke, vaan se on pakostakin meille, viimeiselle, erityinen kansallinen projekti.

Kolmanneksi: usein kansainvälistyminen ei ole suora pyrkimys, vaan sitä käytetään kiertotienä, pätevöitymiseen tai pätemiseen kotimaassa. Tunnemme lukemattomia tapauksia, joissa esitykset, ryhmät tai taiteilijat, jotka eivät ole saaneet tehdyksi läpimurtoaan Suomessa, yrittävät tehdä sen ulkomaiden kautta. Monesti se toimiikin: ei tarvita suurtakaan uutista jossakin ulkomaalaisessa lehdessä, kun se jo tekee vaikutuksen moniin meillä.

Kansallisen projektin piirteitä näkyy lähes kaikessa siinä, missä kansainvälisyys käytännössä toteutuu. "Kansainvälistyminen turvaa meidän kilpailukykymme." "Kansainvälistyminen avaa meille uusia mahdollisuuksia." Ketkä olemme me? Suomi, suomalaiset.

Kenties paljaimmin kansainvälistymisemme tavoitteen on ilmaissut filosofi Pekka Himanen, joka tämän aamun lehdessä vaatii, että me olisimme absoluuttisia ykkösiä maailmassa. (Ja tätä maailmallista evankeliumia julistaa mies, jonka nimi on hima!) Monesti se kansainvälisyys, jota harjoitetaan, olipa se taloudellista tai kulttuurista, näyttäytyykin kansallisten motiivien pohjalle rakennetulta valloitustoiminnalta. Vain vähän kärjistäen olemme siis omien etujemme vuoksi mukana jokseenkin julkeissa orientalistisissa tai uuskolonialistisissa hankkeissa. Elinkeinoelämän Kiina-ilmiöt ja Intia-ilmiöt ovat niitä nykyajan siirtomaasotia, joita me käymme kansainvälistymisen evankeliumin sokaisemina. Nuo valtavat maat ja todelliset monikulttuurit ovat niitä "uusia markkinoita", joita lähettämämme retkikunnat ahkerasti muiden mukana raiskaavat ja merkitsevät omikseen.

Mitä sotimiseen tulee, keskustelu Libanonin rauhanturvajoukoista oli räikeä esimerkki siitä, miten kansallinen etu menee muiden, aidosti kansainvälisten etujen edelle. Olin kuvitellut, että rauhanturvajoukkojen idea on mennä sotivien osapuolten väliin ja pysyä siellä. Olin luullut, että rauha tehdään ja turvataan ryhtymällä erotuomariksi – silläkin uhalla, että tulee itselle kuumat paikat. Olin myös luullut, että sotilaaksi ryhtymiseen sisältyy tieto riskeistä ja uhrivalmius. Valmius, jonka kansainvälisissä tehtävissä toimiva sotilas perustelee itselleen tapahtuu, ei kansallisten, vaan kansainvälisten etujen pohjalta.

Sain huomata luuloni vääriksi. Saimme kuulla kansallisia näkökohtia, että suomalaista joukko-osastoa ei voi lähettää alueelle, jossa joukon omaa turvallisuutta ei pystytä takaamaan. Oli aivan oikein pelättävissä, että kumpikaan osapuoli ei kenties kunnioita erotuomarin koskemattomuutta. Tästä seurasi joidenkin puheissa johtopäätös, että rauhan turvaajat voidaan lähettää vain sellaiselle alueelle, jolla on jo turvallista – jonkun muun ansiosta.

***

Voisi myös luulla, että nämä sävyt eivät näyttäydy meidän lähellämme eli kulttuurissa, taiteessa. Sekin on harhaluulo.

On tullut laajalti tavaksi uskoa, että suomalaisia esityksiä täytyisi viedä ulkomaille paljon nykyistä enemmän ja tänne pitäisi tuoda ulkomaalaisia esityksiä paljon enemmän kuin nykyään. Esimerkiksi Kiasma-teatteri ja Baltic Circle ponnistelevat ahkerasti tuodakseen tänne yhä kiinnostavampia esityksiä. Samaten ne järjestävät ulkomaalaisten festivaalituottajien ja suomalaisten tekijöiden tapaamisia, jotta syntyisi kontakteja, yhteistyötä, vierailuja ulkomaille. Kunnioitan tätä työtä tavattomasti. Enkä pidä itseäni ulkopuolisena; päinvastoin ehdottelin kauan sitten, pari rehtoria taaksepäin, että yliopistomme vuokraisi pienen kellariteatterin Manhattanilta jonkinlaiseksi esitysresidenssiksi, suoraan sanoen näyteikkunaksi.

Olen kuitenkin huomannut, että minun on mahdotonta pystyttää kioskiani tuollaiseen tapaamiseen. Tunnen melkein fyysistä pahoinvointia ajatuksesta, että minun tulisi istua pöydän takana mainostamassa, myymässä omia tekemisiäni. Mistä kammoni johtuu? Tietenkin henkilökohtaisista, psykologisista seikoista kuten ujoudesta, riittämättömyyden tunteesta, pelosta ettei tule hyväksytyksi, ostetuksi ja niin edelleen.

Mutta se johtuu myös – ja toivoakseni ennen kaikkea – siitä, että kun yritän ja onnistun ylittämään tuollaisen toiminnan triviaalit motiivit (mahdollinen henkilökohtainen menestys), jäljelle ei jää mitään. En siis keksi sille, että minun pitäisi saada esityksiäni viedyksi sinne sun tänne, muuta perustetta kuin oman voiton pyyteet, itseni.

Miksi vaikkapa belgialaiselle tai turkkilaiselle katsojalle olisi tarpeellista tai varsinkaan välttämätöntä nähdä minun – tai kenenkään muun meikäläisen – teoksia? Yleisin ja hyväksyttävin peruste kaiketi on kulttuurinen rikkaus: belgialaiset ja turkkilaiset kaiketi haluavat nähdä jotakin erilaista, ja syvimmillään tämä toisenlaisuuden tarve ei jää pinnalliseksi erikoisuuksien kaipuuksi, vaan sen toivotaan johtavan kokemusvarannon rikastumiseen, toisten kansojen ja kulttuurien tuntemuksen syvenemiseen, minkä puolestaan uskotaan johtavan rauhanomaiseen ja kulttuurisesti monipuoliseen vuorovaikutukseen, hyvään elämään. (Tässä yhteydessä en käsittele sitä sinänsä mielenkiintoista, mutta ehkä hiukan kerettiläistä kysymystä, onko ihmiselle parempi elää kulttuurisesti – ja muutenkaan – rikasta vai köyhää elämää.)

Belgialainen ja turkkilainen katsoja siis halunnevat kokea monenlaisia esityksiä, myös muunlaisia kuin omien kulttuuriensa synnyttämät. Mutta miksi he kaipaisivat juuri suomalaisia esityksiä? Tässä kohden kansalliset näkökohdat nousevat esiin: "Eivät he kaipaakaan nimenomaan suomalaisia esityksiä, mutta miksi heille ei voisi tarjota yhtä hyvin suomalaisia kuin muitakin? Suomalaiset esityksethän ovat aivan yhtä hyviä tai parempiakin kuin monessa muussa maassa, mutta muualla ei vain tiedetä sitä. Nyt viemme näitä esityksiä sinne, että tulevat tietämään sen."

Kun belgialainen ja turkkilainen katsoja sitten katsovat rinta rinnan suomalaista esitystä, he toteavat joko itsekseen tai toisilleen: "Jopas jotakin, tämähän oli hyvä. Enpäs ole tiennytkään, että Suomessa tehdään aivan yhtä hyviä esityksiä kuin muuallakin, tai parempiakin." Sen jälkeen he mahdollisesti pohdiskelevat, mikä tuossa esityksessä oli erilaista kuin muissa näkemissään, ja varsinkin, mikä siinä oli suomalaista."

Siten Suomesta tuleva esitys on toistaiseksi leimallisesti suomalainen, koska se on maailmalla harvinaisuus. Suomalaisten esitysten kansallinen leima hälvenee vasta sitten, kun niitä liikkuu yhtä paljon kuin muita esityksiä; vasta tuolloin suomalaiset esitykset ovat oikeasti kansainvälisiä eivätkä kansallisia kuriositeetteja. Tämä hiukan nurinkurinen yhtälö voisi olla edellä mainittujen vientiponnistelujen kestävin peruste – jos siis toiveena olisi, että esityksemme muuttuisivat kansallisista kansainvälisiksi.

Mutta sitä en voi toivoa, en mitenkään.

***

Jos belgialainen ja turkkilainen katsoja eivät enää tunnista esitystämme suomalaiseksi, ei nimittäin ole ollenkaan varmaa, että se on kansainvälinen. Pikemminkin on todennäköistä, että tuollaisesta esityksestä ovat kadonneet kaikki (muutkin) kansalliset ominaispiirteet. Esitys onkin muuttunut (eurooppalaisen tai länsimaisen) pervertoituneen yhtenäiskulttuurin mukaiseksi.

Pervertoitunut yhtenäiskulttuuri tarkoittaa aivan eri asiaa kuin vanha, (esi)moderni yhtenäiskulttuuri. Sen nykyinen versio on yleiskulttuuria, jonka tuotteet ovat tosiaankin menettäneet kansalliset omaispiirteensä, joten tuotteet voidaan ilman ongelmia irrottaa kansallisista ja paikallisista yhteyksistään. Näitä esityksiä voi kuljettaa minne tahansa ja vaihtaa keskenään miten tahansa.

Niiden välittymistä eivät häiritse mitkään esityskielen, ilmaisukielen eikä usein edes puhutun kielen kulttuuriset erot. Siten ne eivät ole kansallisuuksien eivätkä kansain välisiä. Ne eivät myöskään ole yhteisiä, ainoastaan yleisiä. Näitä esityksiä on nähtävissä jokaisella "kansainvälisellä" festivaalilla, myös Suomessa; niitä sanotaankin tyypillisiksi festivaaliesityksiksi.

Nämä esitykset ovat globaaleja.

***

On paljon parempi, jos belgialainen ja turkkilainen katsojamme hämmästelevät esityksen suomalaisuutta. Siinä pohdinnassa saattavat nämä kolme kansaa – belgialaiset, turkkilaiset ja suomalaiset – kohdata. (Voimme siis hetken koeluentoisesti olettaa, että tämä kulttuurien kohtaaminen olisi lähtökohtaisesti tavoiteltavaa.)

Jos kokemus esityksestä ei ole heille yksiselitteisen myönteinen, vaan ristiriitainen, olisi suotavaa, että he jäsentäisivät ristiriitaa esimerkiksi pohtimalla, oliko esitys lokaali vai provinsiaalinen. Mitä eroa niillä on?

Lyhyesti sanoen ne ovat paikallisuuden positiivinen ja negatiivinen ilmenemistapa. Provinsiaalisuus tarkoittaa paikallisuuden tai alueellisuuden takapajuisuutta: sulkeutunutta, konservatiivista, nostalgista omahyväisyyttä, joka torjuu kehitystä ja ulkopuolisia vaikutteita. Toisaalta ylpeän torjunnan takana on usein häpeä ja omanarvontunnon puute; siksi provinsiaalisuus ilmenee usein kääntäen, vieraskoreutena.

Ikään kuin minkä tahansa "maailman huippuesityksen" tulisi aiheuttaa Suomeen tullessaan kiitollista kumartelua, koska "siinä me nyt saamme vähän makua siitä, mitä maailmalla tehdään". Tai ikään kuin jonkun Eimuntas Nekrosiuksen, "eurooppalaisen teatterin kauhukakaran" tulisi aiheuttaa meissä pelokasta vapinaa. (Sinänsä tuo vieraskorea luonnehdinta oli tyypillistä "kansainvälistä" taidepuhetta, epäkieltä; Nekrosius ei ensinnäkään ole koskaan ollut taiteellisessa mielessä kakara eikä ole myöskään koskaan aiheuttanut kauhua muualla kuin kenties Dostojevski- tai Tshehov-museoissa tai kulttuuritätien aitioissa.) Tai ikään kuin pelkästään minkä tahansa (hyvänkin) ulkomaisen teatterikoulun tutkinnon pitäisi avata Suomessa kaikki ukset selälleen. Tai ikään kuin saksalaisen ohjaajan käsitys depressiosta tai aggressiosta olisi sinänsä mieltä ylentävämpi kuin omamme. Esimerkkejä on ympärillämme vaikka kuinka paljon.

Lokaali on saman asian – paikallisuuden – terve puoli. Lokaali on paikallisuutta, joka ei häpeä ominaispiirteitään mutta ei myöskään rehvastele niillä. Lokaali on suhteellisuudentajuisuutta, jossa vahva itsen, juurien ja ympäristön tuntemus ja taju eivät johda nöyristelyyn ja alamaisuuteen ulkopuolisen edessä; se on lujalta omalta pohjalta lähtevää avoimuutta kaikelle uudelle ja tuntemattomalle.

Lokaali on myös tarkkanäköisyyttä. Lokaliteetti tarkoittaa erityisten, kansallisuuksia pienempien ja hienojakoisempien paikallisuuksien tunnistamista. Maakunta, kaupunki, kylä… Lokaliteetti ja provinsiaalisuus ovat eräässä mielessä myös asenneilmastoja, joiden ero saattaa olla hiuksenhieno. Turkulainen tai savolainen teatteri voi hyvän päivän tullen olla lokaalia, mutta huonon päivän tullen ainoastaan provinsiaalista.

***

Lokaali liittyy myös siihen post(tai uus-)traditionaaliseen, heimolliseen ja osa- tai erityiskulttuureja korostavaan ajatteluun, jossa kansalliset projektit ja kenties jopa kansalliset ominaispiirteet nähdään ongelmallisiksi sen vuoksi, että ne ovat niin lujasti sidoksissa kansallisvaltion ideaan. Kansallisuudet (nations) koetaan rakenteeksi, joka sisältää väkivallan, nationalismin, siemenen. Kansallisuutta jopa käsitteenä ja sen rajaamia kokonaisuuksia, kansoja, saatetaan pitää keksintönä, joka on varta vasten kehitetty historian myötä valloitusväkivallan oikeuttamiseksi. Tätä on esitellyt monin esimerkein vaikkapa Tapani Lausti kirjassaan Toisinajattelun tiekartta (2004).

Toisaalta: vaikka historian valossa onkin kiistämättömästi osoitettu nationalistisen väkivallan ja vihakäyttäytymisen laajuus, ei ole aivan itsestään selvää, että kansallisvaltiokielteisen ajattelutavan vaalimat rakenteet kuten (eurooppalainen) liittovaltio tai paikalliset yhteisöt kuten kaupungit tai kylät sisältävät sinänsä vähemmän potentiaalia väkivaltaan tai vihamieliseen valtaamiseen. Pikemminkin olemme viime aikoina saaneet näyttöä päinvastaisesta: Helsingin kaupungin tapa lähestyä Sipoota maanvaltaus mielessään oli varsin brutaali varsinkin alkumetreillään.

Jos haluaa kannatella kansallisvaltion ideaa sekä kansallisuuden projektia ja suojata niitä nationalismi-kritiikiltä, voi vedota vaikkapa internationalismin ideaan. Tämä marxilais-leniniläisen työväenliikkeen idea kansainvälisyydestä – "Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!" – ei oikeastaan koskaan ehtinyt toteutua, ennen kuin ylikansallinen, globaali talouselämä varasti idean käyttöönsä ja pesi rahan puhtaaksi kansallisista piirteistä. Aikaisemmin vasemmisto siis ainakin periaatteessa vaali kansainvälisiä pyrkimyksiä, kun taas porvaristo vaali kansallisia pyrintöjä. Nykyään on päinvastoin.

Nyt, kun suomalainen – ja koko eurooppalainen – vasemmisto on hukannut 1990-luvun alun laman jälkeen kaikki utooppiset ulottuvuutensa ja muuttunut negatiiviseksi, konservatiiviseksi torjuntataistelun välineeksi, olisiko internatiolismista, kansallisten köyhälistöjen yhteistoiminnasta viimeinkin utopiaksi, joka asettaa sekä päämäärän että toiminnan?

Kuinka monta työtöntä tai köyhää maailmassa on? Voisivatko he olla uusi "kansa"? Vai onko niin, että kansainvälistä joukkovoimaa ei vieläkään synny, koska kansalliset erot estävät yhtymisen? Onko tilanne sama prekariaatin, kulttuuriväen, teatteriväen kohdalla?

***

Joskus kansallinen ja lokaali eivät pysy omissa sfääreissään, vaan liittyvät yhteen samassa tilanteessa, kenties eri näkökulmina samaan tilanteeseen.

Kun meille tulee vaihto-opiskelija, siitä leviää käytävillä huhu. "Ai se espanjalainen, joo, hyvä tyyppi."

Kun meiltä lähtee vaihto-opiskelija, siitä leviää käytävillä huhu. "Joo, meneekö se Barcelonaan vai Amsterdamiin?"

Tulija on meille ensiksi kansallisuus. Lähtijä lähtee kaupunkiin eikä maahan tai kansakuntaan. Kysymys: tarkoittaako kansallisuus siis (aina?) ulkopuolta, toiselle asettuvaa, ja lokaliteetti sisäpuolta, itselle asettuvaa näkökulmaa?

Toinen hauska esimerkki on Helsinki-maraton. Se on vuosittain kesällä Helsingissä meidänkin kotikulmillamme juostava täysmaraton, johon osallistuu joka vuosi tuhansia juoksijoita, joiden loppuajat vaihtelevat runsaan kahden tunnin ja seitsemän tunnin välillä. Tällainen maraton on hyvin demokraattinen ja monikulttuurinen urheilulaji. Samalla viivalla voivat periaatteessa olla – ja ovat usein olleet käytännössäkin – niin maailman parhaat kuin Suomen huonoimmat juoksijat.

Tällainen ei voisi koskaan olla mahdollista teatterissa. Jack Nicholson ja joku nuorisoseuran näyttämön näyttelevä kauppa-apulainen samalla viivalla, samalla näyttämöllä?

***

Monikulttuurisuudesta puhutaan nykyisin usein. Jostakin syystä monet monikulttuurihankkeet ja -teokset vaikuttavat epäilyttäviltä. Niissä on jokin sävy, joka saa ne tuntumaan älyllisesti puolivillaisilta ja moraalisesti tekopyhiltä. Tällaista taiteellista jesuiitta-ajattelua: tärkeä asia pyhittää keinot, siis kömpelyyden ja kiusallisuuden. Esimerkiksi TV 1:n Kotikatsomo-paikalla esitetystä Poikkeustila -sarjasta olisi kovasti halunnut pitää, aiheensa ja tarkoituksensa vuoksi, mutta lähinnä käsikirjoitus teki sen mahdottomaksi.

Monikulttuurisuuteen kuuluu lähtökohtaisesti ajatus, että valtakulttuurin sisällä (muualta tulleiden) omat kulttuurit ovat vaarassa tulla torjutuiksi. Näitä erilliskulttuureja täytyy siis vaalia, tehdä valtakulttuurin ihmisiä niistä tietoisiksi, etsiä niille tilaa ja ymmärrystä. Kysymys on jännitteestä kahden asian välillä: valtakulttuuriin sulautumisen ja erillisenä säilymisen, ikään kuin sisäkulttuurina elämisen välillä. Tämä asetelma ei ole mitenkään uusi: rakenteellisesti ajatellen on aina (ollut) puhe osan suhteesta kokonaisuuteen, olipa sitten kysymys homokulttuurin separatismista ja/tai integroitumisesta San Fransiscossa tai somaleista Suomessa.

Tavallisesti valtakulttuuria edustavat auttajat tarjoavat erilliskulttuurin ihmisille mahdollisuuksia – parhaimmillaan valmiuksia pyrkiä tasapainoon sulautumisen ja erillisyyden välillä, mutta huonoimmillaan rohkeutta vaalia väärällä tavalla omaa erillisyyttään, "omaehtoisuuttaan".

Piileekö monikulttuurisuusjeesustelussa siis perimmältään rasistinen logiikka?

Joidenkin ajattelijoiden mukaan etnisyydestä – jonka "luonnollisuudesta" voidaan esittää samankaltaisia varauksia kuin kansallisuudesta – on tullut uusi pakkopaita. Yksilön ei tällöin koeta voivan ylittää syntymätaustansa rajoja. Mainitussa kirjassa Tapani Lausti toteaa, että "aikamme monikulttuurisuuden ideologia onkin alkanut arvostaa etnistä ja rodullista eriseuraisuutta". Lausti referoi Kenan Malikia, englantilaista ajattelijaa – joka on taustaltaan puoliksi tamili, puoliksi intialainen – ja kirjoittaa, että monikulttuurisen ajattelun ytimessä on tapahtunut vaarallista hämärtymistä. "Painopiste on alettu asettaa erilaisuudelle, ei tasa-arvolle."

Malikin (kirjassa The Meaning on Race: Race, History and Culture in Western Society) mukaan viime vuosina rotuvihan vastustajien tavoitteena ei ole ollut niinkään ihmisten oikeus tasa-arvoiseen kohteluun kuin jokaisen ryhmän oikeus saada erilaisuutensa tunnustetuksi ja arvostetuksi. "Mutta erilaisuuden käsite on aina ollut olennainen osa rasistien – ei rasismin vastustajien – ajattelua. Rotuajattelijat ovat aina suhtautuneet vihamielisesti ajatukseen, jonka mukaan kykenemme – ja meidän tulisi – unohtaa meitä erottavat ominaisuutemme ja pyrkiä luomaan tasa-arvoisempi, universaalimpi yhteiskunta. Painottamalla erilaisuuksia tasa-arvon sijaan rasismin vastustajat palauttavat argumenttinsa samoihin filosofioihin, jotka alun perin loivat rotuajattelun. (Kursivointi minun.) Monikulttuurisuudesta on tullut poissulkemisen, ei hyväksymisen kieli. Sitä käytetään ihmisten keinotekoiseen erilaistamiseen."

Malik sanoo, että tämänhetkinen monikulttuurinen ajattelu liioittelee etnisten ryhmien homogeenisuutta ja autonomisuutta. Se aliarvioi sitä, missä määrin kaikki ryhmät osallistuvat kulttuuristen muotojen luomiseen yhteiskunnan eri instituutioissa. "Koko sosiaalisen tasa-arvon kysymys on samalla asetettu kyseenalaiseksi: monille tasa-arvo sen vanhassa mielessä on kelvottomana hylätyn universalismin muoto, joka ei ota huomioon yhteiskunnassa esiintyviä erilaisuuksia."

Tasa-arvo on tällöin määritelty uudelleen, "oikeudeksi olla erilainen". Tasa-arvo koetaan pakkovallaksi, erilaisuus vapaudeksi. Malikin mukaan erilaisuuden filosofia on "antautumisen politiikkaa". Se on seurausta pettymyksen tunteista, taistelu paremmasta maailmasta koetaan hävityksi. "Alistutaan epätasa-arvoiseen, eriseuraiseen maailmaan."

Tällainen erilaisuuksien politisointi on myöhäismodernissa yhteiskunnassa outoa. Aikakaudelle on ominaista kansallisuuksien, etnisten ryhmien ja kielten sekoittuminen. Tässä tilanteessa "kuvitelmat etnisesti ja rodullisesti sekoittumattomien yhteiskuntien säilymisestä ovat jälkijättöistä ja vaarallista haaveilua".

***

Teatteri ja tanssi eivät ole sen lokaalimpia tai vähemmän lokaaleja asioita kuin vaikkapa rahayksikkö tai kieli.

Jos tarjoan kymmenen punnan seteliä Helsingissä maksuksi drinkistä, se ei tahdo tehota. Sen merkitys muuttuu: se ei kelpaa rahana, mutta se voi toimia (poliittisena) vihjeenä, ehdotuksena, kutsuna, loukkauksena, leveilynä, vähintään vitsinä.

Rahan voi vaihtaa, kielen voi kääntää. Rahanvaihdossa menetetään komissio, kielen kääntämisessä joitakin merkitystasoja.

Keskinkertainen englanti on yhdenmukaistava mutta myös turvallisuutta luova tyhjä tila, jonkinlainen merkitysten ja nyanssien aavikko, lähestulkoon kokonaan sekä anglosaksisesta että angloamerikkalaisesta merkitystraditiosta tyhjentynyt. Siitä on poissa kielellinen rikkaus, eufemismit, ironiat, vertauskuvat ja idiomit. Se on eräänlainen luonnollinen esperanto.

Mitä esperantoon tulee, Riko Saatsin näytelmässä Uuno on kuollut (2006) on mainio kohtaus, jossa surkuhupaisa joukkio suomalaisia Aunuksen "vapauttajia" runoilija Uuno Kailaan johdolla lähestyy vapautettaviaan pyrkimällä puhuttelemaan näitä "yhteisellä" ja "kansainvälisellä", keinotekoisella kielellä, esperantolla. Kieli ei ole käsittämätöntä vain vapautettaville, vaan myös vapauttajille, jotka lukevat sitä paperista. Kommunikaation ja yhteisymmärryksen epätoivoisuus tiivistyy yhteen kuvaan.

Tämänhetkisen käsitykseni mukaan on erehdys luulla, että kuvien kieli tai näyttämökieli ovat sen universaalimpia kuin puhuttu, kirjoitettu kieli. Mutta koska ihmiset kasvavat lapsesta lähtien kiinni puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen mutta oppivat kuvan tai näyttämön kielen vasta myöhemmin, heidän on vaikeampi olla harmistumatta puhutun kielen menetetystä komissiosta ja helppoa olla harmistumatta kuvien tai näyttämön kielten menetyksistä. Nämä komissiot, jotka tapahtuvat, kun esitys tai kuva viedään toiseen kulttuuriin, eivät tunnu yhtä tärkeiltä, ne eivät pistä silmään tai korvaan yhtä pahasti.

Saattaa olla, että 50 vuoden kuluttua meidän yliopistossamme kaikki opetus annetaan tuolla keskinkertaisella englannin kielellä, jota kukaan natiivi ei tuntisi omakseen. Englanninkielisiä koulutusohjelmia perustellaan sanomalla, että sillä tavoin saadaan opiskelijoita laajemmilta markkinoilta, ja maksavia opiskelijoita. Jotkut heistä jäävät Suomeen, hyvä, mutta vaikka eivät jäisi, he ovat tuoneet tänne rahansa ja vievät täältä ilmaiseksi mainosta meidän erinomaisuudestamme.

Taideteollinen korkeakoulu haluaa olla yksi kuudesta parhaasta muotoiluyliopistosta maailmassa. Miksi? Niin tai näin, tämä tavoite vaatii, että TaiK siirtyy kokonaan englanninkieliseen opetukseen jo aikaisemmin kuin 50 vuoden kuluttua. Myös suomalaiset pystyvät ja haluavat opiskella englanniksi: siitä on heille hyötyä, jotta osaavat sujuvasti toimia englanninkielisessä ympäristössä. Kysymys onkin siitä, että kaikki kansainvälistyminen tarkoittaa siirtymistä keskinkertaiseen, yleistettyyn englannin kieleen. Se on tasa-arvoista kaikille niille, joille se ei ole äidinkikieli; samalla se merkitsee kielellisen ja kulttuurisen herruuden luovuttamista niille, joille se on äidinkieli.

Tämä esperantoenglanti on siis universaali ja tasa-arvoinen tila Kenan Malikin tarkoittamassa mielessä; siinä korostuu tarve löytää yhteinen kanava eikä pyrkimys kirkastaa esiin esperantoenglannin kansalliset erot. Yhteinen kieli, yhteinen mieli. Silti englannin puhumisen eri tavat, olivatpa ne kansallisia, lokaaleja tai henkilökohtaisia, säilynevät vielä pitkään. Nuo erot ovat siten jäänne siitä kulttuurisesta monipuolisuudesta ja rikkaudesta, jotka yleiskieleen siirryttäessä vaihtuivat pääasiasta sivuasiaksi, ja joita esimerkiksi EU:n kielipolitiikka äidinkieli-oikeuksineen ja monenkertaisine simultaanitulkkauksineen yrittää suojella.

Suomen kieltä ei 200 vuoden kuluttua enää ole. Mitä väliä sillä on? Ei ehkä mitään: se on kulttuurin evoluutiota, merkitysten kehitysoppia, niin sanottua meemiteoriaa?

***

Saattaisi olla, että on tuloksellisempaa lähettää kaksi heppua Pariisiin kameran kanssa kuin kaksikymmentä tyyppiä Berliiniin opettajan kanssa. Tai sitten ei.

Edellisessä tapauksessa menijöillä on periaatteessa mahdollisuus avautua ranskalaisuudelle, pariisilaisuudelle, kaupungille ja kansakunnalle omin toimin, ilman ohjailua. Jälkimmäisessä tapauksessa kohtaaminen toisen kansallisuuden kanssa toteutetaan keskusjohtoisesti, merkille pantavia asioita osoittaen. Kaksi tapaa, kaksi ajattelutapaa. Jos lähestymme niitä maksimin, parhaan mahdollisuuden kautta, omaehtoinen sulautuminen uuteen viitekehykseen vaikuttaa hedelmällisemmältä. Mutta se edellyttää halua, aktiivisuutta, itsekuria – paras mahdollisuus ei toteudu, jos nämä flanöörit eivät kiinnostukaan ympäristöstään, vaan jäävät hotelliin makailemaan.

Jos taas lähestymme kulttuurien kohtaamista pienimmän yhteisen nimittäjän suunnasta, keskusjohtoinen opastus toimii paremmin, koska se huolehtii, että turisteista kukaan ei jää hotelliin haisemaan, ainakaan koko ajaksi. Näinä nomadismin ja postmodernin ajattelun jälkeisinä aikoina – rauha entisten kotijumalien muistolle – on luontevaa, että kahdenkymmenen hengen opastetusta kiertokäynnistä saksalaisuuteen kertyy enemmän hedelmiä.

On tullut tavaksi uskoa, että kansainvälisyydessä – varsinkin silloin, jos kansallisuuksien välisyys tai lokaliteettien välisyys eivät kuvaamani kaltaisessa yleiskulttuurissa enää tahdo oikein erottua – arvokkainta on lopulta yksilöidenvälisyys, intersubjektiivisuus.

Kärjekkäimmin tämä on ilmaistu sanoen, että tärkeintä ulkomailla ei ole kerätä vaikutelmia, havaintoja ja näkemyksiä, vaan kontakteja. Työryhmien kokoonpanoissa tämänkaltainen kansainvälisyys näkyy siten, että vaikka esitys näyttää yleiseltä, sen kansainvälisyyttä todistellaan luettelemalla, kuinka monesta maasta ja kansallisuudesta siinä on tekijöitä. Esitys siis on monikansallinen; tällaisiin hankkeisiin, kahden, kolmen ja monen (kansallisuuden) keskisiin toimiin myönnetään erikseen rahoitustakin.

Olen joskus kirjoittanut, että klassikoituminen, teoksen muuttuminen klassikoksi, ei synny ikuisesta ajankohtaisuudesta tai ajattomuudesta, vaan eksoottisuudesta, etäisyydestä. Samalla tavoin voisi kehitellä ajatusta, että jonkin yksilön ja kulttuurin välisyys esimerkiksi ulkomaanmatkalla ei vahvistu lähentämällä, vaan etäisyyden päässä pysyttelemällä. On siis maltettava olla tapaamatta ketään ja lähestyttävä vieraita elementtejä, vaikkapa arkkitehtuuria tai sanomalehtiä, yksipuolisesti, kohtaamalla ne koko mykässä vieraudessaan.

Kuten tiedetään, ulkomailla oleskelu toimii hyvin myös itsenvälisyyden, itsen kohtaamisen tilanteena. Tällainen itsen etsintä on jossakin mielessä puhdasta eskapismia, jossa vierasta ympäristöä käytetään siihen, että pystytään keskittämään koko huomio itseen ja sen reflektoimiseen. Tuolloin pahinta on, että keskellä päivää Berliinissä tulee joku tuttu vastaan, olipa tämä sitten suomalainen, belgialainen tai turkkilainen.

***

Saattaa olla, että on virheellistä tulkita kansallinen ja kansainvälinen vastakohdiksi; ehkä pitäisi ajatella kansallinen kansainvälistä edeltäväksi, sen edellyttämäksi vaiheeksi. Ajatus kansainvälisyydestä uutena kansallisena projektina viittaa tähän.

Toisaalta kiistaa tai erottelua globaalin ja kansainvälisen välillä voi pitää ylätasona. Provinsiaalisuuden ja lokaliteetin välinen jännite olisi tällöin alataso, ja kansallinen niiden välissä, välitasona. Näin voisi yrittää kaikkien näiden voimien sijoittamista samaan kuvaan.

Yhtä kaikki näyttää siltä, että lopulta on valittava kansallisen ja kansainvälisen välillä. Vaikka asiaa miten pyörittelisi ja rakentelisi edellä kuvatun kaltaisia, monipuolisempia jäsennyksiä asiasta, mieleeni hiipii sittenkin epäilys, että lopulta kuitenkin vaihtoehdot pelkistyvät.

Jos niin käy, silloin on valittava kansallisteatterin ja ylikansallisteatterin välillä, ja minä valitsen ensimmäisen.

Juha-Pekka Hotinen