Bourriaudin mukaan taiteellinen toiminta on muuttuvaista, vailla pysyvää olemusta, ja sen muodot, mallit ja toimintatavat ovat sidoksissa aina aikaansa ja sosiaaliseen kontekstiinsa. Taide ei ole itseään toteuttava ja ajan myötä itsensä täydellistävä tarina, vaan aina tässä ja nyt, sidoksissa materiaaliseen ja konkreettiseen maailmaan ja sen tarjoamiin vaihtoehtoihin ja mahdollisuuksiin. Taide on maailmaan suhteita tuottavaa toimintaa merkkien, muotojen, toimintojen ja objektien avulla.

Bourriaud suhtautuu kriittisesti taiteeseen, joka korostaa omaa erityisyyttään ja itsenäisyyttään, ja vetäytyy vain sille varattuihin symbolisiin tiloihin ja tilanteisiin. Tällainen käsitys taiteesta on hänen mukaansa vanhentunut, ja peräisin aikakaudelta, jolloin taide oli vielä jotakin, joka oli vain harvojen (lähinnä rikkaiden) etuoikeus ja statukseltaan luksusta.

Hänen mukaansa taide luo eräänlaisen sosiaalisen välitilan. Tuo tila, jonka taideteos synnyttää, saa aikaan ainoastaan taiteelle ominaista sosiaalista kanssakäymistä ja vaihtoa. Tuon välitilan toimintarytmi ja sen ajallinen kesto voivat olla hyvinkin vastakkaiset sille, miten arkipäivämme on strukturoitunut, ja samalla näissä tiloissa voi olla kannustimia toisenlaiseen ihmistenväliseen vaihtoon, kuin joihin meidät on jokapäiväisessä elämässä yritetty totuttaa.

Välitilan (engl. interstice) käsitteen Bourriaud lainaa Marxilta. Marx käytti käsitettä kuvaamaan sellaista kaupankäyntiä, joka ei perustu voiton tavoittelulle (esimerkiksi vaihtokauppa tai omavaraistalous) ja joka näin tekee pesäeron kapitalistisen talousjärjestelmän yhteen perusperiaatteeseen. Tällainen välitila tilana on jotakin sellaista, joka sopii enemmän tai vähemmän harmonisesti vallitsevaan järjestelmään, mutta joka kuitenkin tarjoaa vaihtoehdon vallitseville vaihdon muodoille ja kaupankäynnille.

Taiteen synnyttämän sosiaalisen vaihdon erikoislaatuisuus on Bourriaudin mukaan sen (suhteellisessa) läpinäkyvyydessä. Jos taideteos esimerkiksi saa tunnettavuutta, tulee se väistämättä ylittämään fyysisen sijaintinsa, avautuu dialogille ja keskustelulle ja synnyttää ihmistenvälisyyttä, joka ei ole enää välttämättä sidottu jatkuvaan havaintoon varsinaisesta teoksesta. Siksi taiteilija tuottaessaan teoksen samalla myös tuottaa suhteen ihmisten ja maailman välille esteettisten objektin tai muun taiteellisen toiminnon kautta.

Bourriaudin mukaan 1990-luvulta alkaen ihmissuhteiden alue on alkanut korostua nykytaiteessa. Taiteilijat ovat antaneet paljon painoarvoa yleisön ja teoksen välisille kohtaamisille, sekä näiden kohtaamisten synnyttämille sosiaalisten kanssakäymisen malleille. Kuvataiteessa tämänkaltainen ihmistenvälinen suhde on hänen mukaansa historiallisesti uusi, sillä aiemmin tuo suhde on rakentunut joko ihmiskunnan ja hengen tai sitten ihmiskunnan ja esteettisen objektin välille. Tärkeäksi osaksi 1900-luvun taidetta on tullut ihmistenvälisyys, ja erilaisia kokouksia, kohtaamisia, tapahtumia, yhteistöitä, pelejä, festivaaleja ja juhlia on käytetty ja muokattu muodoiksi taiteelle.

Välitila on Bourriaudin mukaan avoin kaikelle muutokselle. Kuitenkin kaiken muutoshalun takana on yksinkertainen kysymys siitä, kuinka oppia asuttamaan maailma paremmalla tavalla. Toisin sanoen taideteoksen rooli ei ole enää yksistään utooppisten tai imaginaaristen maailmojen luominen, vaan oikeastaan elintapojen ja toimintamallien luominen maailmassa, joka on olemassa ja ympärillämme koko ajan. Siksi taideteoksia arvioitaessa on arvioitava toisaalta muodon eheyttä tai koherenssia ja toisaalta symbolisesti niitä arvoja, joita taideteoksen ehdottama maailma meille tarjoaa, erityisesti tämän ehdotetun maailman ihmistenvälisyyttä, ja näiden toimintojen käytettävyyttä osana yhteiskuntaa.

Relationaalisessa taiteessa tästä välitilasta ja siinä tapahtuvissa ihmistenvälisistä suhteista ja yhdessä olemisesta tulee relationaalisen taideteoksen tärkein määrittävä yksittäinen teema. Katsoja tulee näyttelyyn, kohtaa siellä teoksen tai teoksia ja alkaa merkityksellistää niitä, yhdessä toisien paikalla olevien ihmisten kanssa. Syntyy totutusta poikkeavia, erityisiä kommunikatiivisia tiloja ja tilanteita.

Bourriaudin mielestä on absurdia syyttää nykytaidetta epäpoliittisuudesta, ja siitä että sen kumoukselliset puolet eivät kiinnity suoraan mihinkään teoreettiseen kehykseen. Hänelle nykytaiteen suunnitelma on vain toisenlainen, se on kiinnostunut arkipäivästä, työ- ja elinolosuhteiden parantamisesta, toimintaympäristöstään ja sen rakenteista, sekä muutoksista, jotka koskevat sosiaalista piiriä. Sen sijaan, että esitettäisiin suuria messiaanisia utopioita, muutokseen pyrkivä toiminta tapahtuu mikrotasolla, pienissä ryhmissä ja yhteenliittymissä.

Bourriaud sanoo, ettei halua tehdä kirjoituksillaan varsinaisesti taideteoriaa, koska se on aina sidottu kysymyksiin taiteen alkuperästä ja päämäärästä. Sen sijaan hän on valmis teoretisoimaan muotoa.

Arvioitaessa tämän ajan taiteellista toimintaa Bourriaudin mukaan tavanomainen kritiikki suuntautuu yleensä relaationaalisten teosten kohdalla niiden muotoratkaisuihin: muoto ei ole "riittävän vaikuttava" tai "muotoratkaisut ovat lyhytnäköisiä". Hänestä kohtuullisempaa näiden teosten kohdalla olisikin usein puhua muodostelmista kuin muodoista. Juuri siksi, että teokset pyrkivät jo lähtökohtaisesti luomaan suhteita ja saamaan aikaan kohtaamisia toisten muotojen ja muodostelmien kanssa, jotka voivat kuulua taiteen piiriin tai avautua tuon piirin ulkopuolelle. Näistä kohtaamisista itsessään tulee relaatioesteettisestä näkökulmasta tärkeitä, ja tärkeydessään ne ohittavat usein esimerkiksi tyyliin tai kädenjälkeen liittyvät kysymykset.

Bourriaud asettaa oman muotokäsityksensä osaksi materialistista traditiota. Lucretiuksen ja Epikuroksen atomistinen maalimankaikkeus muodostuu pienemmistä materiaalisista kappaleista (tai atomeista) sekä tyhjyydestä. Atomit ovat aistein havaittavia ja tyhjyys on tila, jossa atomit liikkuvat ja joissa niillä on sijainti. Atomit liikkuvat tyhjyydessä omilla radoillaan, kuitenkin niin, että satunnaisesti ne törmäävät toisten atomien kanssa, jolloin syntyy kohtaamisia, jotka kasautuessaan synnyttävät maailman. Bourriaudin mukaan tällaisten kohtaamisten kautta syntyvät myös muodot, sikäli kuin nämä kohtaamiset ovat kestäviä. Taiteessa hän näkee kestävän muodon syntyvän esimerkiksi silloin, kun Delacroix´n maalauksessa kohtaavat väri ja viiva tai kun Chris Burdenin performanssissa kohtaavat aikaa ja tilaa koskevat suunnitelmat. Uuden kestävän muodon syntyminen tarkoittaa Bourriaudille myös "uuden mahdollisen maailman syntymistä". Hänelle nämä maailmat ovat aina historiallisia, 1800-luvun muodot ja 2000-luvun muodot ovat jo rakennusaineiltaankin erilaisia.

Muoto on Bourriaudille siis yhtenäinen rakenne, joka jäljittelee jotakin maailmaa, mutta joka myös luo maailmasuhteen. Taiteen tekemiseen kuuluu ajallisesti kestävien muotojen luominen, saattamalla yhteen heterogeenisiä yksiköitä toisiinsa koherentilla tasolla. Muodon on oltava kestävä, ja kestääkseen muoto vaatii sitä koossapitävien yksiköiden oikeanlaista järjestäytymistä, jotta maailma ominaispiirteineen voisi ilmetä. Tuo maailma perustuu kohtaamisille, ja relationaalinen muoto voidaan määritellä kohtaamiseksi, joka kestää.

Relaatioestetiikka ei ole Bourriaudille tyyli, teema eikä sillä ole omaa ikonografiaa. Jokaisella relaatioestetiikan kanssa operoivalla taiteilijalla on oma prosessinsa, omat muotonsa ja ongelmansa käsiteltävinään. Taiteilijat kuitenkin jakavat saman käytännöllisen ja teoreettisen horisontin, joka on kaikessa taiteellisessa toiminnassa alati läsnä oleva ihmistenvälisten suhteiden piiri.

Veikko Nuutinen

Kirjoittaja on dramaturgian opiskelija.

Vaikka kirjoitus julkaistaan Manifesti-palstalla, niin teksti pikemminkin esittelee Nicolas Bourriaudin relaatioesteettistä ajattelua. Bourriaudin teoria sijoitetaan yleensä kuvataidekontekstiin, jossa sen vaikutusta on pidetty jopa paradigmaattisena. Relaatioestetiikan keskeiset kysymyksenasettelut ja jäsennystavat voidaan ulottaa kuitenkin myös teatteriin.